Minulla on ollut teinitytöstä lähtien sama rakastaja. Vähän aikaa sitten täytin 45 vuotta, ja olen elämäni siinä vaiheessa, että voin tehdä tiliä jo monestakin asiasta, myös suhteestani häneen. Hänen nimensä on Hypnos, ja hän on unen ja nukkumisen jumala.
Nukkuminen. Miten ihana sanakin! Se kuulostaa niin pehmeältä ja hellältä, ei ässiä eikä ärriä, ja nuo umpivokaalit, niin suojaisat ja rauhaisat! Missään kielessä, jota minä osaan, nukkuminen ei kuulosta niin suloiselta kuin suomen kielessä.
Olen aina rakastanut nukkumista yhtä paljon kuin valveilla oloa, joskus enemmänkin.
Enkä ole ainoa, en likimainkaan ainoa tavallinen onneton kuolevainen, jolla on jumala rakastajana. Antiikin mytologiakin on täynnä tarinoita meistä, eivätkä ne ole mitään kauniita tai kilttejä juttuja. (Jos nyt rakkaus sitä koskaan on.)
Nukkuminen on nautinnoista suurimpia. Olen aina tiennyt, että uni korjaa arkiset kolotukset, niin henkiset kuin ruumiillisetkin. Kun on väsynyt, paitsi ajatukset myös paikat särkevät ilman sen kummempaa syytä. Joskus illalla hampaitani särkee, ja ajattelen että apua, varmaan joudun juurihoitoon. Aamulla ei särje enää. Tosiasia on se, että eläminen väsyttää, ja siitä toivutaan nukkumalla.
Rakastaja hallitsee häntä odottavan ihmisen elämää. Aamujeni ensimmäiset ajatukset koskevat häntä. Ennen kuin saan silmäni auki, ajattelen jo että olisipa jo ilta, tulisipa hän pian; silloin pääsen takaisin nukkumaan. Pedro Almodóvarin elokuvassa Volver Espanjan maaseudun naiset hoitavat omia hautojaan ”kuin kesämökkiään”: he kitkevät rikkaruohoja ja kiillottavat kiviä, ja ajattelevat mielihyvällä näitä tulevia leposijojaan. Tuntuu joskus siltä, että minä hoidan samoin sänkyäni. Yöpaita on ainoa vaate jonka silitän vapaaehtoisesti, ja joskus kun vaihdan tyynyliinoja ja asettelen peittoja, tuntuu siltä kuin olisin kattamassa juhlapöytää. Mutta rakastajaa, vastahakoista varsinkaan, ei odoteta puolivillaisesti. Häntä odotetaan tuoksuvana, valmiina antautumaan ja astumaan hänen syliinsä.
Rakastajan suurin viehätys on kenties se, että hän houkuttelee esiin salatut puolet itsestä. Hypnoksen kanssa saan tutustua omiin vieraisiin puoliini. Joskus oman unipäiväkirjani lukeminen tuntuu minusta melkein sopimattomalta, kuin lukisin salaa jonkun toisen intiimiä kirjeenvaihtoa.
Luulisi että olen tällaisesta rakastajasta mustasukkainen, mutta en ole. Päinvastoin, suosittelen häntä auliisti kaikille. Oli ongelma mikä hyvänsä, minun neuvoni on aina sama: mene nukkumaan. Se auttaa aina, tavalla tai toisella. Mutta jumalat ovat tunnetusti oikukkaita, ja Hypnoskin on epäreilu ja itsekäs rakastaja. Sen tietävät ne sadat tuhannet suomalaiset, jotka odottavat häntä valveilla vuoteissaan harva se yö. Tosiasia on, että häntä ei huvita tulla kuin jo valmiiksi levänneen ja hyvinvoivan rakastetun luo. Jos olen stressaantunut tai onneton, hän pysyy poissa ja menee jonkun iloisemman naisen luo. Myös nuoruus on hänen mieleensä. Vanhemmat hän jättää oman onnensa nojaan. Kun olin parikymppinen ja siihenastisen elämäni suurimmassa kriisissä, hän lohdutti minua sylissään kuusitoistakin tuntia vuorokaudessa. Sellaista ei ole tapahtunut miesmuistiin. Pikkumainenkin hän on. Kun sain mieheni kanssa lapsia, hän loukkaantui ja häipyi sanaakaan sanomatta vuosikausiksi.
Nykyään hän käväisee yhä pikaisemmin ja hajamielisempänä. Jos voisin, sanoisin että no pysy poissa sitten, et ole enää tervetullut. Mutten voi. Ne, joihin hän on täysin kyllästynyt, hän siirtää veljensä Thanatoksen kontolle. Ei auta kuin niellä ylpeytensä, pöyhiä tyynyjä ja laventelipusseja ja olla kiitollinen jos hänelle sopii edes piipahtaa.
Katja Kallio
Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija.
Julkaistu Lääkärilehdessä 46/13.
Katja Kallio Facebookissa.
