”Ethän säikähdä”, hän toteaa vetäessään puseroaan kankeasti päältään. Lupaan olla säikähtämättä ja palpoin varovaisesti kovaksi kuroutunutta kainalon ihoa, liikutustani niellen. Yleislääkärin ymmärrykselläni olen varma, että nyt on vakava sairaus kyseessä. ” Onhan tämä minulla jo jonkin aikaa ollut ja nyt kun lähdin aikaa varaamaan, niin sanoin, että tulen vain sille Teeriaholle. Sinä olet aiemminkin minua hoitanut minua niin hyvin.”
Potilaani menehtyi keuhkoista rintakehän läpi tunkeutuneeseen kasvaimeen. Hänen ennusteensa ei muuttunut, vaikka hän odotti kaksi viikkoa pidempään tutun lääkärinsä vastaanotolle pääsyä. Kipuja ja kärsimystä hän olisi kyllä varmasti kohdannut lisää, jos hän ei olisi tuolloin uskaltautunut tutkittavaksi.
On uskomatonta, miten pelko voi lamauttaa niin, ettei ihminen pysty toimimaan järkevästi ja hakeutumaan ensimmäisistä huolestuttavista oireistaan hoitoon. Tuolloin kynnys olla yhteydessä tuiki tuntemattomaan terveyskeskuksen hoidon tarpeen arvioijaan on korkea ja ihminen kuuntelee tarkasti jokaista ammattilaisen sanaa, lannistuen pienestäkin vähättelyksi tulkittavasta ilmauksesta.
"Se mikä on minulle lääkärinä arkipäivää ja toistuvaa, on potilailleni heidän ainutkertaisen elämänsä laatua uhkaava oire."
Vastaanotoltani eteenpäin potilaani hoito eteni jouhevasti, kuten Suomessa vakavien sairauksien kohdalla useimmiten käy. Alle viikossa potilaallani oli diagnoosi ja tieto siitä, että parantavaa hoitoa ei ole. Hän siirtyi suoraan palliatiiviseen hoitoon, enkä päässyt tapaamaan häntä enää koskaan. Muisto hänestä herää minussa joka kerta, kun olen kovettumassa. Muistan ilmeet, äänensävyt ja jokaisen sanan, joilla potilaani ilmaisi häpeäänsä. Kun kyynisyyden kynnet uhkaavat tarrautua kiireen ja toistuvan kärsimyksen keskellä selkääni, muistan miltä syöpäkasvaimen syövyttämä kudos tuntui kevyen kosketukseni alla. Silloin osaan pysähtyä hetkeen. Hengittää ja kuunnella.
Se mikä on minulle lääkärinä arkipäivää ja toistuvaa, on potilailleni heidän ainutkertaisen elämänsä laatua uhkaava oire. Se, minkä minä tiedän hyvänlaatuiseksi ja harmittomaksi, voi aiheuttaa potilailleni suurta haittaa heidän arjessaan. Lievä polven nivelrikko voi olla iso harmi silloin, kun kaikkein tärkeintä elämässä on saada upottaa sormet multaan ja hoivata kukkapenkin lukuisia asukkaita. Jännityspäänsärky voi nostaa mieleen ajatukset lähisukulaisen aivokasvaimesta ja kutiseva ihottuma häiritä unta, joka on muutoinkin heikkolaatuista perheen pienten lasten vuoksi. Lapsen neljäs flunssa kolmen kuukauden sisään muuttuu harmittomasta koko perheen riesaksi, jos kukaan ei nuku ja vanhemmat joutuvat olemaan vuorotellen töistä palkatta pois.
Yleislääkäriys on ennen kaikkea sitä, että tuntee potilaansa ja heidän elämäntilanteensa, osaa miettiä hoitosuunnitelmat niin, että sairauksien hoito ja elämänlaatu ovat optimaalisessa tasapainossa. Yleislääkäriys on vakavien oireiden tunnistamista ja monenlaisten lääketieteen ulkopuolelta tulevien haasteiden kanssa tasapainoilua. Yleislääkärin on osattava katsoa ohi sairauden oireista ja kohdistettava huomiotaan myös siihen, mikä on ihmisellä hyvin, mistä hän nauttii, mikä hänelle on tärkeää. Yleislääkäri kulkee ihmisen rinnalla sen matkan, jonka hän kullakin hetkellä tarvitsee. Jollekin 15 minuuttia riittää, toinen tarvitsee tuen loppuelämäkseen. Kuvaamani kaltaista yleislääkäriyttä arvostavat tutkitusti sekä lääkärit että potilaat. Mihin siis ovat hävinneet mahdollisuudet olla tällainen yleislääkäri?
”Voi kiitos taas sinulle”, hän huokaa pyyhkäistessään kyyneleen poskeltaan ja astuessaan ulos vastaanottohuoneeni ovesta viimeisen kerran.
Isa Teeriaho
Yleislääketieteeseen erikoistuva, nuorisolääketieteeseen hurahtanut lääkäri Päijät-Hämeestä. Ikuisesti hoidon jatkuvuuden ja inhimillisen terveydenhuollon asialla.
Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivuilla.
