Sorry… we’re fucked, lukee kankaisissa meikkipusseissa, joita kaupustellaan metrokarttaessujen ja turistikrääsän joukossa Chinatownin ja pikku-Italian rajalla New Yorkissa.
Tekstiä ei liene tarkoitettu johtopäätökseksi ilmastopaneeli IPCC:n tuoreesta raportista, mutta mielleyhtymä ei olisi kaukaa haettu. Raportti kuvailee maailmanlopunomaisia muutoksia, joita jo 1,5 asteen lämpeneminen voi tuoda mukanaan. Jos haluamme välttää ne, hiilidioksidipäästöt pitäisi puolittaa globaalisti reilussa kymmenessä vuodessa – näin ensi alkuun. Se vaatisi energiantuotannon ja -jakelun mullistamisen ohella muun muassa liikenteen, rakentamisen ja maatalouden täydellistä uudistamista.
Mutta ennen kuin pääsemme edes lähtöruudusta, vastassamme on ihmismieli. Jos matkamuistopussukan pessimismi osoittautuu oikeutetuksi, peli menetetään korviemme välissä.
Keya Chatterjee on ympäristöjärjestö US Climate Action Networkin johtaja. Hän työskenteli aiemmin Nasassa, jossa hän järkyttyi nähdessään napajäätiköiden romahtaneen. Chatterjee kertoo ajatelleensa, että jos hän Nasan edustajana esittelee hälyttävän tutkimusaineiston ja kertoo, että on tehtävä jotakin, ihmiset ymmärtävät.
Se ei olekaan niin, Maija Vilkkumaata lainatakseni.
Tätä kirjoittaessani Yhdysvalloissa korjataan hurrikaani Michaelin tuhoja. Hurrikaani, rajuin alueella 16 vuoteen, ruhjoi kokonaisia asuinalueita maan tasalle ja tappoi yli kolmekymmentä ihmistä. Voisi kuvitella että voimistuvia ilmastotuhoja pelättäisiin esimerkiksi Georgiassa, jossa hurrikaani aiheutti 2,5 miljardin dollarin vahingot. Osavaltio vastusti kuitenkin kiivaasti joka ikistä Obaman hallinnon yritystä hiilidioksidipäästöjen rajoittamiseksi ja haastoi ympäristövirasto EPA:n päästörajoitusten vuoksi oikeuteen.
”Minua huolestuttaa sää, ei ilmasto”, totesi New York Timesille Clayton Moss, viljelijä joka menetti hurrikaanissa koko puuvillasatonsa.
Sosiaalipsykologit kutsuvat ilmiötä motivoiduksi päättelyksi. Olemme taitavia torjumaan tiedon, joka ei sovi maailmankuvaamme.
Duken yliopistossa osoitettiin hiljattain, että oletukset keinoista, joilla ilmastonmuutosta torjuttaisiin, vaikuttavat siihen, uskovatko ihmiset IPCC:n faktoja. Aaron Kay ryhmineen kysyi republikaaneilta ja demokraateilta, uskovatko he ilmaston lämpenevän ihmisen toiminnan vuoksi. Republikaanit kielsivät ilmastonmuutoksen selvästi hanakammin, mikä oli odotettua. Mutta republikaanien usko faktoihin vahvistui, jos ratkaisuksi ei esitettykään ympäristöveroja – joista republikaanit eivät pidä – vaan heille sanottiin, että ongelma torjuttaisiin yritystoimintaa vapauttamalla.
Ero on hämmentävä, koska ihmisiltä ei kysytty ratkaisuista vaan faktoista. Moni kuitenkin myönsi tosiasiat vasta, jos seurausten uskoteltiin sopivan heidän poliittiseen ideologiaansa. Kay kutsuu ilmiötä ratkaisuinhoksi: jos emme pidä oletetuista ratkaisuista, muutamme käsitystämme itse ongelmasta. Eikä ratkaisuinho koske vain republikaaneja: myös demokraatit muuttivat faktojaan sen mukaan, olivatko seuraukset heidän mielestään suotavia.
Pelkään että hankalinta ilmastonmuutoksessa on se, että sen vaatimia ratkaisuja ei halua kuvitella kukaan. Tarvittavat muutokset ovat IPCC:n mukaan mittaluokkaa, jota ei ole ihmiskunnan historiassa nähty.
YK:n ympäristöohjelman pääjohtajan Erik Solheimin mukaan on jo kuin ”korvia vihlova palohälytin huutaisi keittiössä”. Kuinkahan sen saisi kuulumaan myös korviemme välissä? Pelkään että me kaikki kiellämme mieluummin tosiasiat – esimerkiksi kuvittelemalla että aikaa edelleen on – kuin suostumme miettimään, millaisista muutoksista globaaliin talousjärjestelmään ja länsimaiseen elämäntapaan on kyse.
Nykyvauhtia ei kulu kuin kymmenisen vuotta, kun olemme kuluttaneet koko 1,5 asteeseen mitoitetun hiilibudjettimme loppuun. ●
Teksti: Jussi Valtonen
Kirjoittaja on kirjailija ja psykologi.
