Päivänä, jolloin ero ministerintehtävästä julkaistiin, ministeri Heidi Hautalalta kysyttiin pitkän TV-haastattelun lopuksi kaksi kiinnostavaa kysymystä. Mitä sellaista häneltä jää kesken, jonka hän olisi halunnut viedä loppuun? Millaisia lohdun sanoja hän puolueensa kantaäitinä haluaa sanoa kannattajilleen? Vastauksessaan ensimmäiseen ministeri Hautala luonnehti keskenjääviksi aivan keskeiset sisällöt kummassakin tehtävässään, koskien sekä luonnonvaroja ja niiden käyttöä että maailman köyhiä ja ihmisoikeuskysymyksiä. Vastauksesta välittyi kuva, että valtavia asioita – itse asiassa kaikki – jäi kesken.
Toinen vastaus oli kolumnini kannalta yhtä kiinnostava. Ministeri lohdutti siinä jälkeenjääviä sanomalla, että hänen yhteiskunnallinen toimintansa jatkuu ja että hän lähtee tehtävästään pystypäin ja siten, että kunnioitus häntä itseään kohtaan on tallella.
Vastaava keskustelu oltaisiin voitu käydä minkä tahansa suomalaisen kuolinvuoteen äärellä. Rinnastus poliittiseen kuolemanjälkeiseen elämään ei ole mielestäni liioiteltu. Sekä historiallisten että nykypäivää koskevien tutkimusten perusteella ihmiset kokevat useimmiten, että lähdön hetkellä suuret asiat jäävät kesken. Erityisesti suomalaisessa kulttuurissa jälkeenjääneille on tärkeä säilyttää kuva kunnioitettavasta lähtijästä. Ihmisten keskuudessa, myös laajemmin kuin Suomessa, suhde jälkeenjääviin on tärkeä. Amerikkalainen filosofian professori Samuel Scheffler väittääkin, että vaikka yhä harvemmat meistä uskovat henkilökohtaiseen kuolemanjälkeiseen elämään, tuonpuoleiseen, niin käsitys kollektiivisesta kuolemanjälkeisestä elämästä on tavattoman keskeinen asia. Ihmisille on tärkeää, että ihmiskunta säilyy kauan meidän oman kuolemamme jälkeen. Kirjassaan ”Death and the Afterlife” Scheffler väittää radikaalisti, että syntymättömien ja anonyymien ihmisten elämä, ihmiskunta ja sen tulevaisuus, on oikeastaan tärkeämpää kuin oman tai omaisten henkilökohtainen elämän jatkuvuus.
Scheffler ikään kuin kääntää kuoleman jälkeisen elämän toisinpäin, kohti jälkeenjääviemme elämää. Tuonpuoleinen ei niinkään koske henkilökohtaista taivasosuutta kuin huolta siitä, miten muiden, jopa syntymättömien ihmisten yhteiskunnallinen elämä järjestyy poismenomme jälkeen. Hän vahvistaa argumenttiaan kahdella ajatuskokeella. Miten ihmiset suhtautuisivat siihen, että totaalinen katastrofi tapahtuisi kolmenkymmenen vuoden kuluttua omasta kuolemasta? Entä siihen että samalla aikajaksolla syntyvyys maailmassa loppuisi kokonaan? Hän väittää, että sellaisten todennäköisyyksien miettiminen olisi erittäin tuskallista ja vähentäisi esimerkiksi sitoutumista ja emotionaalista panostamista tieteelliseen ja taiteelliseen työhön. Meidän täytyy voida säilyttää luottamus sellaiseen tuonpuoleiseen, jossa meidän jälkeemme muut jatkavat elämäänsä. Jos tällaista luottamusta ei ole, monet elämämme keskeiset asiat muuttuvat meille merkityksettömiksi. Kyse ei hänen mielestään ole ainoastaan läheistemme ja omaistemme elämän jatkumisesta, vaan koko ihmiskunnasta.
Meidän täytyy siis voida luottaa kuolemanjälkeiseen elämään tässä merkityksessä. Schefflerin ajatukset korostavat ihmisten haavoittuvuutta ja riippuvuutta toisistaan. Egoistiseksi väitetyssä kulttuurissamme toisesta välittäminen – kaikkien, syntymättömienkin ihmisten hahmossa – olisi kuitenkin ihmisille tärkeä, keskeinen arvo.
Marja-Liisa Honkasalo
Kirjoittaja on LKT, dosentti Helsingin yliopistossa ja kulttuurin ja terveyden professori Turun yliopistossa.
