Parin viikon aikana uutisotsikoita on hallinnut Britannian tuorein työaikakokeilu.
Siinä 61 työpaikkaa lyhensi työviikkonsa nelipäiväiseksi palkkaa alentamatta. Tuloksena fyysinen ja psyykkinen terveys parantuivat. Stressi ja uniongelmat vähenivät. Myös poissaolot laskivat.
Eri tahojen mielipiteenmuodostus on ollut nopeaa. Vasemmistoliitto ja SDP ovat rientäneet kannattamaan. Seuraavalla hallituskaudella kokeillaan meilläkin, lupaillaan.
"Keskustelua sopivasta viikkotyötuntimäärästä vaivaa pinttynyt ajatus, jonka mukaan työn tulos riippuu työn ääressä vietetystä ajasta."
Samaan aikaan Elinkeinoelämän keskusliitosta lausutaan, josko työtunteja pikemminkin lisättäisiin.
Suomen yrittäjät puolestaan maalailee talouden haaksirikkoa. Dataa on tarjolla vähemmän. Viimeisin lyhyemmän työajan kokeilu Suomessa toteutettiin 1996–1999.
Yksi kokeilluista malleista kuvattiin menestykseksi aina raportin otsikkosivulle saakka.
Kokeilusta ei kuitenkaan siirrytty käytäntöön ja nyt tuo teollisuustyöstä kumpuava raportti vaikuttaa jo ajan jättämältä.
Revolverit heiluen
Käytössämme oleva kahdeksan tunnin työpäivä on seurausta 1917 Suomen suurruhtinaskunnassa hyväksytystä työaikalaista. Tätä edelsi ajanjakso, jolloin ammattiliitot osoittivat toinen toistaan seuraten mieltään ja marssivat Helsingin kaduilla sekä tunkeutuivat senaatissa käytyihin neuvotteluihin revolvereita heilutellen.
Tässä opettajien, hoitajien ja ahtaajien lakon jälkimainingeissa ja edelleen parin viikon takaisia postipaketteja odotellessa vaikuttaa historia toistavan itseään. Vain revolverit puuttuvat.
Ensimmäisenä kahdeksan tunnin työaikatavoitte saavutettiin rautateiden konepajoissa. 1960-luvun loppupuolella siirryttiin asteittain viisipäiväiseen työviikkoon.
Sittemmin työaika on säilynyt pääperiaatteiltaan samana. Sadassa vuodessa työelämä on pirstaloitunut, silppuuntunut ja epäselvyyksiä aiheuttavat freelancer- ja nollatuntisopimukset ovat muuttuneet normiksi. Varmasti lain päivitys on jo paikallaan.
Itse en ole saavuttanut syvää uskoa työaikaan. Minulle luontainen työn palkitseminen tapahtuu lähtemällä kotiin kun työt on tehty. Taipumukselleni sopii pakertamisen ja leppoisten kausien vuorottelu ja niinpä viikottainen työaikani onkin vaihdellut 10–80 tunnin välillä. Lomia en ole kaivannut.
Minulle raskain työpaikka on ollut sellainen, jossa iltapäivästä keräännyttiin kahvihuoneeseen odottelemaan ulosleimausta.
Aina taipumukseni ei ole kohdannut ympäristön kanssa. Kun yhdessä ensimmäisistä työpaikoistani tulin kehutuksi ripeäksi, otin kiitollisena vastaan päiväni loppuun lisätyn tuplapuhelujonon. Tunsin ylpeyttä – minä olen hyvä ja pärjään!
Pian huomasin triplajonon muodostuvan normiksi ja potilaan sopivan kahvitauollenikin. Ymmärsin millainen on tyypillinen palkitsemisjärjestelmä terveydenhuollossa ahertajalle.
Sen verran kuin se vaatii
Nykyisin yrittäjänä käytän aikaa työhön sen verran kuin työn tekeminen vaatii. Tehokkaammaksi opettelu on johtanut juuri siihen, mistä Britanniassa raportoidaan: käytän työhön yhä vähemmän aikaa, mutta eurot pysyvät ennallaan.
Keskustelua sopivasta viikkotyötuntimäärästä vaivaa pinttynyt ajatus, jonka mukaan työn tulos riippuu työn ääressä vietetystä ajasta. Mittaamme edelleen lähes poikkeuksetta aikaa vaikka harva enää työskentelee konepajassa.
Toki osa työstä perustuu edelleen läsnäoloon. Vartijat, hoitajat ja lennonjohtajat eivät onneksi lähde kotiin tietyn työmäärän tehtyään.
Minäkin myyn ajoin aikaani vaikka varmasti päivykset ottaisivat mieluusti lääkärin, joka lähtisi kotiin vasta potilasvirran päättyessä.
On keinotekoista määrätä kaikenlaiseen työhön käytettäväksi 40 tuntia viikossa. Vähemmän keinotekoiseksi mittari ei muutu lukua muuttamalla. Tarvitaan parempi mittari.
Huonojen työolojen vuoksi uupuneita tai uupumisriskissä on jo joka neljäs alle 36-vuotias. Selvää on, että suunnanmutos on tarpeen.
Juttu on muokattu Lääkärilehden verkkosivulla aiemmin julkaistusta jutusta.
