Jos et ole vielä lukenut Plinius Vanhemman (23 jaa.–79 jaa.) ihastuttavaa kirjaa puiden hyveistä, sinun on hankittava se joutuin, millä tahansa kielellä. Minulla se on latinasta ranskaksi käännettynä.
Kirja – joka oikeastaan on vain osa valtavasta Luonnonhistoria-opuksesta – antaa hyvin perusteellisen kuvan siitä, mitä antiikin ajan ”pehmeä lääketiede” saattoi olla. Lisäksi kirjasta saa arvokasta tietoa mytologiasta, muinaisista uskomuksista ja tavoista.
Vaikka kirjan nimi viittaakin puihin, siinä kerrotaan myös pensaista, kukista, yrteistä, kaikesta mikä millään tavoin viittaa kasvullisuuteen. Saamme tietää kaiken akaasian mehusta ja zoppissasta, tervan ja vahan sekoituksesta, jota raavitaan paljon meriä kolunneiden laivojen puisilta kyljiltä ja josta tehty voide auttaa kirjoittajan mukaan muun muassa märkäpaiseisiin.
Yksi kirjan laajimmista ja herkullisimmista kappaleista on kuitenkin omistettu viinille, kaikelle sille mitä Plinius Vanhempi – ja luultavasti myös hänen aikakautensa – tiesi viinistä, sen hoitavista hyveistä ja sen hirvittävistä haitoista. Kappaleessa luetellaan, muun hyödyllisen informaation lomassa, Kreikan ja Rooman kuuluisimmat juopot.
Viinipuusta kaikki, aivan kaikki, käy ihmisen hoitamiseen: rypäleiden siemenet, käymätön rypälemehu, mäski, jopa kelvoton viinietikka. Ei köynnöksestä eikä hedelmistä mitään heitetä hukkaan. Tietysti itse viinikin käsitellään. Plinius ei kuitenkaan osaa päättää, onko viinin juominen hyväätekevää vai haitallista, mikä sinänsä on moderni huomio. Osoitetaan kuitenkin, ettei se suoranaisesti tapa.
Viini tehoaa – laimentamattomana – sitkeään yskään, koska se ravitsee ja vahvistaa ruumista. Se tuottaa terveen pyöreyden ja kuulottaa ihon ja auttaa myös ripuliin. Se lieventää tuskaa ja ahdistuneisuuden tunnetta, antaa hyvän unen ja pitää ruumiin lämpimänä.
Saadaan myös tietää, Pliniuksen etymologian mukaan, että ”apotheca” tarkoitti alun perin puotien ylisillä sijainnutta viinivarastoa, oikeastaan savustamoa, jossa nuoria ja huonolaatuisia viinejä ”savustettiin”, jotta niihin olisi saatu vanhempien viinien jyty. Lukija käsittää, että huijausta ja lotrausta harrastettiin jo tuolloin. Plinius myös varoittaa juomasta pihkaisia nuoria viinejä, joista seurauksena on migreeni, huimaus ja ”crapula”, yksi humalan vaiheista, joka Pliniuksen mielestä johtuu pihkasta, koska yksi latinan ”crapula”-sanan merkityksistä on juuri pihka. Etymologia voittaa joskus kemiankin.
Viinit käsiteltyään Plinius vielä onnittelee maailmaa siitä, että se on hyljännyt ”valeviinit”, ettei niitä enää valmisteta. Hän moittii edeltäjiään, todellisia puoskareita, jotka vielä uskoivat, että esimerkiksi nauriista käymisen avulla tehty viini olisi muka piristänyt äkseerauksista tai ratsastusharjoituksista väsyneitä sotilaita.
Tässä istun nyt pihajalavani alla korituolissa ja ahmin Pliniuksen oppeja. Kenties on kohta otettava lasillinen viiniä, jos se kerran on noin kaikkivoipaa. Mutta tuo jalava. Mitä siitä sanotaan? ”Tunnettua on etteivät käärmeet viihdy jalavan likeisyydessä. Jalavan kuori ja rungon kuidut ovat lisäksi erinomaisia muun muassa lepran ja ajotulehduksen hoidossa.”
Ihana kirja, kerta kaikkiaan, sanon, ja kulkeudun viinikaapilleni. Muistaakseni siellä on pullo jotain savustamatonta...
Hannu Väisänen
Kirjoittaja on Ranskassa asuva kirjailija ja kuvataiteilija.
