Koska en ole lääkäri, en voi tietää, miltä lääkäristä tuntuu saada vastaanotolleen potilas, joka on jo ehtinyt diagnosoida itsensä netissä. Olettaisin, että printattua ”diagnoosia” kädessään heristelevä potilas tuntuu monesti hankalalta. Joskus taas oireiden syy on niin ilmiselvä, että olisi typerää, jos potilas ei olisi aiheuttajaa älynnyt. Omatoimisuus on toki suotavaa.
Vaikeinta on kai silloin, jos potilas on niin varma asiastaan, ettei anna edes mahdollisuutta muulle pohdinnalle ja tutkimiselle. Ihminen toimii siten, ettei huomiota enää hevillä saa siirrettyä tärkeäksi koetusta asiasta muualle.
Joka tapauksessa netin avulla tehtävä itsediagnosointi on tullut jäädäkseen. Verkon tietomäärä kasvaa koko ajan, ja alkeellisimmillaan oireille voi yrittää löytää syyn syöttämällä ne Googlen hakukenttään.
Itsensä diagnosointiin kaikilla on oikeus, mutta sitten kun maallikko diagnosoi muita, liikutaan arveluttavilla poluilla. Hyvänä esimerkkinä ilmiöstä on jo vuosia jatkunut narsisti–psykopaatti-keskustelu. ”Näin tunnistat narsistin”, ”onko työkaverisi narsisti” tai ”seurusteletko psykopaatin kanssa” ovat olleet valitettavan tyypillisiä lehtiotsikoita, ja yhä niitä tuntuu riittävän. Olen kuullut inhottavia tarinoita, joissa sukulaisten tai työpaikkojen erimielisyyksissä on otettu aseeksi psykiatriasta lainattua mielenterveys- ja persoonallisuushäiriöterminologiaa.
Narsistinmetsästäjätkin kärsivät huomion epäsuotavasta kohdistumisesta: kun huonolle vuorovaikutukselle keksitään lehtien palstoilta syy, narsismi, ei ihmissuhteiden ja kommunikaation eteen tarvitse tehdä sen enempää. Huonot tavat peittyvät keittiöpsykologisen termin alle.
Pahimmillaan maallikoiden harrastama diagnosointi on kuin horoskooppien lukemista. Omaa tilannetta tulkitaan oirelistan (tai ennustuksen) kautta. Kukapa ei pystyisi tunnistamaan esimiestään väitteestä ”monet narsistit ostavat mielellään asioita” tai samaistumaan horoskoopin virkkeeseen ”olet viime aikoina kohdannut haasteita”.
Toki potilas voi yrittää vaikuttaa lääkäriin myös harkitusti. Itsekin olen syyllistynyt sellaiseen. Itse tehdyn nettidiagnoosin jälkeen olen pelännyt, ettei lääkäri määräisikään tilan toteamiseen tarvittavia kokeita. Niinpä olen korostanut keskustelussa juuri niitä oireita, joiden perusteella kokeet kannattaa määrätä, ja varonut kuitenkin mainitsemasta omadiagnoosiani, jotten turhaan ärsyttäisi lääkäriä.
Hyvin toimi, mutta tunsin itseni huijariksi. Jälkeenpäin toivoin, että lääkäri kuitenkin olisi nähnyt lävitseni ja lähdettyäni naureskellut salaa. En haluaisi, että terveyttäni hoitava auktoriteetti olisi niin helposti vietävissä.
Kuuluisassa näkymättömän gorillan testissä koehenkilöt katsoivat videolta valkoisen ja mustan joukkueen pallopeliä. Tehtäväksi oli annettu laskea, kuinka monta syöttöä valkoiset pelaajat toisilleen heittävät. Jälkeenpäin ihmisiltä kysyttiin, huomasivatko he gorillaa. Eivät huomanneet. Kaikki mustat hahmot jäivät merkityksettömäksi taustakohinaksi, kun keskittymisen kohteena oli valkopaitaisten pelaajien toiminta. Pelikentän poikki hölkännyt gorilla jäi näkemättä.
Potilas, joka saapuu lääkärin vastaanotolle ”varman” nettidiagnoosin kanssa, voi huonolla tuurilla onnistua hämäämään lääkäriä. Ei välttämättä ollenkaan tahallaan, mutta kun lääkäri on kerran viritetty pohtimaan tietynlaista lähestymistapaa ongelmaan, moni muu vaihtoehto voi jäädä huomaamatta. Niin ihmismieli toimii, lääkärinkin. Kokemus ja koulutus ovat työkaluja ongelman suitsimiseen. Joskus ensivaikutelma jää silti voitolle – eikä kukaan huomaa gorillaa.
Tiina Raevaara
Kirjoittaja on kirjailija, joka väitteli aikoinaan perinnöllisyystieteestä.
Kuva: Mikko Käkelä
Kolumni Lääkärilehdestä 18/2014.
