“Anna sen kuolla.”
“Anteeksi, mitä…?”, kysyin.
“Niin siis anna sen kuolla”, seniori vastasi.
“Öö, okei. Miten?”
Kun olin kandina kesätöissä osastolääkärin viransijaisena, minulla oli vielä geriatrian ja palliatiivisen lääketieteen opintojaksot suorittamatta. Ne kuuluivat vasta viimeisen vuoden opintoihin. Sain hoidettavakseni iäkkään potilaan, jonka akuutin taudin progressio ei ollut pysäytettävissä, tai edes hidastettavissa. Piti siirtyä saattohoitoon. Mutta minähän olin lääkäri. Ei minua oltu koulutettu antamaan ihmisten kuolla. Minut oli koulutettu pitämään heidät elossa!
Osastokierrolla jouduin kertomaan huonot uutiset. Kun potilas kysyi, milloinkohan hän pääsisi kotiin, jouduin vastaamaan, että kotiin ei taideta enää palata. Potilas painoi huulensa tiukasti yhteen samalla nyökäten kumman levollisena: “Olkoon niin”.
Tartuin tippasulkijaan ihan niin kuin se olisi tarvinnut säätöä, että potilas ei huomaisi tippoja silmissäni. Huoneen täytti happiviiksien tasainen suhina. Mursin hiljaisuuden ääni värähtämättä kertoen, miten saattohoito tästä nyt etenee – sen perusteella mitä kollega 200 km päästä oli puhelimessa hetki aiemmin ohjeistanut – ja annoin potilaalle mahdollisuuden esittää kysymyksiä ja toiveita.
Kun huoneen ovi takanani sulkeutui, katsoin sairaanhoitajakollegaani ja me molemmat purskahdimme itkuun. Surin potilastani, jota olin kaikin voimin yrittänyt pelastaa. Piti antaa hänen mennä. Päätin mennä tapaamaan häntä vielä vuoroni lopussa, rauhassa.
Kun olin saanut päivän 40 muun potilaan asiat hoidettua, kello oli jo yli kahdeksan. Palasin osastolle ja huikkasin kansliaan meneväni vielä käymään potilaan luona. Iltavuoron parkkiintunut sairaanhoitaja vastasi, että hän on jo kuollut. “Käy vain toteamassa.”
Pölyinen kone
Kandikesän lopussa kaivoin kotitaloni vintiltä vanhan ja pölyyntyneen vintage-kirjoituskoneen, jonka värinauhat olivat kuivuneet näppäimeniskuista hapertuviksi murusiksi. Kone toimi, mutta vaati huoltoa.
Löysin Alppilasta idyllisen konttorikonekorjaamon, jossa vanhanpolven kirjoituskonespesialisti piti vastaanottoa.
Persoonallinen 70–80-vuotias valkohiuksinen herrasmies tunnisti heti konemallin ja kertoi minulle sen erityispiireistä. Noutaa saisi vuorokauden kuluessa.
Seuraavana päivänä kannoin henkiinherätettyä konetta sylissäni kesäauringossa Kallion kaduilla, kun huomasin paperitelaan jääneen kellertävän lapun, johon mestari oli testaillut työnsä jälkeä. Sattumanvaraisten kirjainten ja erikoismerkkien keskelle jäi kompastellen kirjoitettu lause: “Kaikki kerran katpppp Katoo Siloin saapuu Sinne.”
Laadukasta loppuun saakka
Laadukas hoito elämän loppuvaiheeseen asti – tai tarpeettomista hoidoista pidättäytyminen – sekä oikea-aikainen saattohoito pitäisi olla jokaisen suomalaisen perusoikeus.
Eduskuntavaalien lähestyessä keskustelu hyvinvointivaltion, etenkin iäkkäiden hoidon ja sote-palveluiden, tulevaisuudesta käy kuumana.
Velkaa, veronkorotuksia, leikkauksia, tehostusta, hoitajamitoitusta, palveluseteleitä, hallintohimmeleitä… Ehdotetut ratkaisut eivät rohkaise. Väestöpyramidi on väistämättä kääntymässä ympäri, ja sen paino tulee olemaan meidän kaikkien – ja meidän lastemme – harteilla.
On hyväksyttävä, että hyvinvointivaltion aika sellaisena kuin sen tunnemme on ohi. “Olen koko ikäni tehnyt töitä ja maksanut veroja”, ei ole enää tae pääsystä tarpeellisten palveluiden piiriin.
Romahtaako hyvinvointivaltio niiden sukupolvien mukana, jotka sen ovat rakentaneet?
Eräänä aamuna eräässä Britannian yliopistosairaalassa, jossa vietin viimeiset kandikuukauteni, neurokirurgit väittelivät kiivaasti keskenään neuro-osaston aamuröntgenmeetingin haastavasta potilastapauksesta: pitäisikö potilas leikata vai ei. Lopulta talon yksi kokeneimmista neurokirurgeista kysyi: “Are we prolonging life, or are we prolonging death?” Leikkauksesta pidättäydyttiin.
Haluan vielä uskoa ja toivoa, että tulevaisuuden Suomessa jokainen kansalainen – kaikissa matkansa vaiheissa sitä kohti, kun kaikki katoaa ja saapuu Sinne – saisi tarvitsemaansa hoitoa: ei yli, ali tai ohi, vaan juuri sopivasti, ihmisarvoisesti.
Kirjoittaja on lääketieteen lisensiaatti ja kliininen opettaja Helsingin yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa.
