Vanhuusiän muistisairauden syynä on aivosolujen toiminnan häiriintyminen ja solujen vähittäinen väheneminen kognition kannalta tärkeillä aivoalueilla. Oireisen sairauden kehittyminen vie vuosia, jopa vuosikymmeniä, ja taustasyynä voi olla mikä tahansa aivoja vaurioittava tekijä, myöhäisiässä tavallisimmin yhdessä esiintyvät verenkiertoperäiset ja Alzheimerin taudin tyyppiset muutokset. ”Puhdasta” Alzheimerin tautia on vanhuusiän muistisairaista noin neljänneksellä.
Yli sata vuotta sitten Alois Alzheimer kuvasi 56-vuotiaana kuolleella muistisairaalla potilaallaan neuropatologisina muutoksina seniilit solunulkoiset plakit ja solunsisäiset hermosäievyyhdet. Plakit sisältävät erityisesti beeta-amyloidipeptidistä (Aβ) muodostuvaa beeta-amyloidia ja hermosäievyyhdet hyperfosforyloitunutta tau-proteiinia. Molempien, mutta erityisesti tau-proteiinin kertymisen on todettu liittyvän muistisairauden etenemiseen. Aβ:n keskeistä merkitystä, amyloidikaskaditeoriaa, ovat tukeneet Aβ:n syntyä lisäävät harvinaiset mutaatiot, jotka johtavat kliiniseen tautiin jo keski-iässä, kuten tri Alzheimerin potilaalla.
Looginen seuraus amyloiditeoriasta ovat olleet lääkehoidot, joilla on pyritty vähentämään aivojen Aβ-peptidi- tai amyloidiplakkikuormaa. Tämä onkin onnistunut joko estämällä Aβ:n muodostumista tai Aβ-vasta-aineilla, mutta potilaiden kliininen tila ei ole kliinisissä kokeissa kohentunut, vaan osassa jopa pahentunut. Amyloiditeoriaa on jouduttu katsomaan uudesta näkökulmasta.
Hormeesilla tarkoitetaan sitä, että aine pieninä, sopivina pitoisuuksina on hyödyllistä, vaikka se suurina määrinä on haitallista. Tämä sopii Aβ-peptidiin: fysiologisina pitoisuuksina se tukee neuronien normaalia toimintaa ja on ilmeisesti osa aivojen luontaista immuniteettia, jolla eristetään taudinaiheuttajia kontaktista terveisiin soluihin. Antimikrobiset vaikutukset kytkevät sen infektioiden mahdolliseen osuuteen Alzheimerin taudin synnyssä. Aivot eivät ole mikrobeista vapaa alue, ja esillä ovat olleet etenkin herpesvirukset, mutta myös klamydia ja spirokeetat. Tapausten kulku voi yksinkertaistettuna olla seuraava: immuniteetin heikentyminen ikääntyessä ja muu geneettinen altistus (mm. ApoE4) johtavat mikrobien aktivoitumiseen, Aβ-vasteeseen ja tulehdusreaktioon, joka jatkuessaan tai toistuessaan (kuten herpesviruksen aktivoituminen) lisää aivojen mikroglian aktivoitumista, amyloidikuormaa ja tau-patologiaa johtaen vähitellen Alzheimerin tautiin.
Infektioteoriasta on jo kertynyt kokeellista, neuropatologista ja epidemiologista näyttöä, ja Yhdysvaltain kansallinen terveysinstituutti NIH on käynnistänyt aiheesta tutkimusohjelman. Yhdessä tutkimuksessa todettiin vahva yhteys herpeslääkkeiden käytön ja pienentyneen dementiariskin välillä, mutta kontrolloituja tutkimuksia tarvitaan lisää ja niitä onkin meneillään.
On kuitenkin huomattava, että vanhuusiällä ilmenevä muistisairaus on geriatrinen oireyhtymä, johon on useita syitä. Pienten verisuonten häiriöt ovat merkittävä tekijä ja niilläkin on yhteyksiä Aβ-metaboliaan. Myös Aβ:n puhdistusmekanismit, jotka aktivoituvat erityisesti unen aikana, ovat tärkeitä.
Jos hoitoon ryhdytään vasta sitten, kun hermosoluista on menetetty merkittävä osa, parhaastakaan syynmukaisesta hoidosta ei voi enää odottaa ihmeellisiä tuloksia. Amyloidikuormaa vähentävä hoito pitäisi siis aloittaa ajoissa, mutta hoito ei toisaalta saa olla liian tehokasta, jotta se ei häiritse Aβ:n fysiologisia tehtäviä.
Pääpaino pitää siirtää muistisairauksien ehkäisyyn. FINGER-tutkimuksessa on osoitettu monimuotoisen prevention hyödyt ainakin kognitiivisen heikentymisen hidastamisessa. Verenpaineen alentamisen on myös voitu osoittaa estävän kliinisen muistisairauden kehittymistä. Liitetäänkö myös virus- tai bakteeriantibiootit joissain tilanteissa taudin ehkäisyyn, on vielä epävarmaa, mutta alustavat löydökset ovat lupaavia.
kirjoittajat:
Timo Strandberg, geriatrian professori
Helsingin ja Oulun yliopistot ja HUS
Pentti Tienari, neuroimmunologian professori, osastonylilääkäri
HUS Neurokeskus, neurologia
Helsingin yliopisto, Translationaalisen immunologian tutkimusohjelma
Artikkeli on julkaistu alun perin Lääkärilehdessä 41/2019.
