Ainoa lohtuni on kuvanveistäjä Emil Wikströmin pienen pronssiveistoksen nimi. Siinä nuori aamutakkiin pukeutunut nainen nojaa vasenta kyynärpäätään alustaan ja katselee haikeasti sisäänpäin. Oikean kätensä hän on laskenut kahvipannun päälle.
Veistos on peräisin vuodelta 1904, mutta sen merkitys ei ole sadassa kymmenessä vuodessa juurikaan muuttunut. Kahvipannu on yhä usein ihmisen ainoa lohtu.
Mitä sellainen väite merkitsee? Ja mitä merkitsee juoma, jolla on näin suuri valta ihmiseen?
Wikströmin veistosta voisi pitää porvarillisen elämän humoristisena tai lämpimän piruilevanakin kuvana. Sellaisenakin se puhuttelisi edelleen. Nykyajankin kaupunkilaiselle – tai varsinkin hänelle – elämä on silkka mahdottomuus, varsinkin tällaisena marraskuisena aamuna, ellei saa kunnon kupillista baristan tekemää lattea ennen toimistoon menoa. Tänään tummapaahtoista ja hedelmäistä perulaista, kiitos, tuplaespressolla, anteeksi triplalla. Eihän tätä tällaista muuten kestä.
Mutta veistos ei ole ironinen. Nainen aamutakissa on kuvanveistäjän vaimo Alice Wikström, joka ei milloinkaan oppinut viihtymään taiteilijakodissa Valkeakosken Visavuoressa. Hän haikaili kaupunkia, toisenlaista elämää, oli yksinäinen ja alakuloinen. Veistoksessa hänen ilmeensä on lempeä mutta sulkeutunut; hän on kadonnut kahvipannuineen sellaiseen paikkaan, missä mies tai lapset tai tämä talo eivät voi häntä tavoittaa.
Mistä kahvin juomisessa sitten on kyse? Tiedämme, että suomalaiset juovat maailman kansoista eniten kahvia. Totta kai on kyse kofeiinista ja sen piristävästä vaikutuksesta, mutta ei pelkästään. Kofeiinia saisi mate-teestä tai tabletistakin, eikä niiden nimeen vanno kukaan.
Kahvihetki on yhtaikaa palkinto ja lupaus. Kun alkaa keittää kahvia, tuntuu yhtäkkiä siltä kuin jotakin ihanaa olisi pian tapahtumaisillaan, kuin kaikki olisi hetken ajan hiukan kirkkaampaa. Kahvi on palkinto jo suoritetusta työstä (vaivalloisesta heräämisestä) ja lupaus siitä, että kohta kaikki on paremmin (vaikkei olekaan). Se on pakopaikka, toinen todellisuus, jossa saa olla hetken rauhassa ja nauttia, ja josta voi toivoa palaavansa takaisin virkistyneenä ja vahvistuneena, hiukan toisenlaisena ihmisenä.
Kahvihetken luonne nimenomaan paikkana korostuu silloin, kun on joutunut olemaan pitkään aloillaan tai muulla tavoin pääsemättömissä. Esimerkiksi kun lapset ovat pieniä, tai sairaina yksi toisensa perään, ja yhtaikaakin. Koti alkaa olla kaaoksessa ja työt ovat kasaantuneet niin että hirvittää. Olisi pakko päästä ulos tuulettumaan muttei pääse. Mutta kahvihetkeen, sen tuoksuihin ja valheellisiin lupauksiin, pääsee silloinkin kun kaikki muut ovet ovat lukossa. Muut huumausaineet toimivat epäilemättä täsmälleen samanlaisena pakopaikkana, yksityisenä todellisuutena ja hetken helpotuksena. Seuraamukset vain ovat paljon vakavammat.
Parhaimmillaan pakopaikka on tietysti silloin kun siellä ollaan yhdessä. Yhdessä juotu kahvi on rituaali, jossa luodaan yhteys toiseen, ollaan hetki keskenään muiden tavoittamattomissa. Ollaan enemmän yhdessä kuin muulloin. Jostain syystä mikään muu juoma kuin kahvi ei tähän pysty, sen on viimeaikainen kokemus osoittanut. Minä olen ollut lääkärin neuvosta nyt puoli vuotta ilman kahvia, ja olen muuttunut vakaumukselliseksi teeihmiseksi. Lähipiirilleni se on ollut paha paikka. Tekee niin mieli kahvia, huokailee äitini, mutta kun sinäkin olet minut pettänyt. Pettänyt? Voithan sinä juoda kahvia ja minä teetä, sanon hänelle, ethän sinä kuppini läpi näe. Mutta hän vain puistelee päätään ja huokailee. Ei se ole sama asia, kyllä minäkin sen tiedän. En tiedä miksi ei, mutta ei vain ole.
Katja Kallio
Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija
Julkaistu Lääkärilehdessä 48/2014.
Katja Kallio Facebookissa
