Muistatteko vielä, että 28.4. viime vuonna Uusimaa suljettiin siten, että sinne ja sieltä pois sai matkustaa vain hyvin perustellusta syystä? Kysymys on retorinen, mutta tuntuu, että siitä on kauan. Entäpä aika vuosien takaa, jolloin maskit päällä lentoasemilla kävelevät aasialaiset näyttivät, no, hiukan kummajaisilta? Nyt kun koronarajoituksia on purettu, näyttää orastavasti siltä, että melkein entisenkaltainen elämäntapa voi vielä olla mahdollinen. Mielenmaisena tammikuun 2020 jälkeen, jolloin SARS-CoV-2 ensimmäistä kertaa havaittiin Suomessa, on kuitenkin muuttunut.
Se, että kotimaassani rajoitettiin pikaisella aikataululla perusoikeuksia, kuten liikkumisvapautta, kokoontumisvapautta ja vapautta päättää itse terveydenhoidostaan, on traumaattinen kokemus. Monet haavoittuvat ryhmät, vaikkapa vanhustenhoitolaitoksissa asuvat ihmiset, joutuivat nopeasti entistäkin enemmän muiden päätäntävallan alle. Tiedän tapauksia, joissa kuoleva ihminen ei saanut tavata omaisiaan tartuntataudin pelon vuoksi tai palveluasunnossa asuva ei saanut itse päättää, ottaako sairastumisriskin vai ei. Vaikeissa perheoloissa asuvat lapset ja nuoret ja muut varjoisimpien kujien kulkijat joutuivat entistäkin ahtaammalle, kun erilaiset tukipalvelut ja jopa koulunkäynti muuttuivat virtuaalisiksi.
Vapaus on lapsi, joka liukenee pesuveteen kovin helposti, jos sitä ei vaalita tiukasti. Kuitenkin säännöt, kiellot ja ns. vahva johtajuus houkuttelevat ihmisiä epävarmoina aikoina. En usko, että kansalaisten pakottaminen ja eriävien mielipiteiden vaientaminen lopulta johtavat hyvään, edes silloin kun se äkkipäätä vaikuttaisi yleisen edun mukaiselta. Olenkin ollut tyytyväinen, kun aika-ajoin ilmaantuviin ehdotuksiin, kuinka ihmisten mielipiteen ilmaisuvapautta pitäisi rajoittaa tai suosituksia noudattamattomia pitäisi rankaista, on julkisuudessa tullut pikaisesti oikeusoppineiden tuomio. On esimerkiksi ehdotettu, että rokottamattomien olisi itse maksettava mahdollisesta tehohoidostaan. Ajatusleikki: ihminen kieltäytyy rokotteesta, vaikka kaikki viralliset arvovaltaiset tahot demokratiassamme vakuuttavat, että sellainen on järjetöntä. Jos näin on, niin eivätkö nämä kieltäytyjät ole kyvyttömiä arvioimaan tekonsa seurauksia vähän samaan tapaan kuin alkoholiriippuvainen ei ole täysin vastuussa elämäntapansa aiheuttamista sairauksista, joiden kuluja mukisematta maksamme? Rokotekieltäytyjiä ei pitäisi vaientaa julkisesta keskustelusta, kuten nyt näyttää käyneen. Keskustelun ummehtuminen kupliin vain kärjistää mielipiteitä ja epäluuloja ryhmien välillä.
Suomessa korona-aika on kuitenkin sujunut maailman mittakaavassa leppoisasti. Olemme saaneet liikkua melko vapaasti tämän lähes 2-vuotisen ajanjakson, eikä meillä ole ollut väkivaltaisia mielenosoituksia, kuten vaikkapa Australiassa tai Itävallassa. Meillä ei ole ruiskutettu kansalaisia vesitykeillä eikä ammuttu kumiluodeilla. On selvää, että koronavirus on tullut jäädäkseen ja uusia pandemioita tulee edelleen. Toivottavasti pystymme parantamaan keskustelukulttuuriamme siten, että alamme sietää omistamme täysin poikkeavia mielipiteitä. Ennen kuin menettelytavat pandemioissa vakiintuvat, tarvitaan nimittäin arvokeskustelua. Toiselle turvallisuus voi olla tärkeämpää kuin vapaus, ja päinvastoin.
Hyvinvointi-Suomessa koronakeskustelun sivujuonteena on ajoittain ollut maailmanlaajuinen epäoikeudenmukaisuus. Olemme saaneet lukea, kuinka epätasa-arvoista rokotteiden saatavuus on. Monilla alueilla Afrikassa tämä ongelma ei ole kovin suuri valitettavan syyn vuoksi. Niissä kamppaillaan paljon pahempien epidemioiden kanssa: rutto-, rabies- ja HIV-epidemiat ovat edelleen täällä. Siis maailmassa, vaikkakaan eivät Suomessa.
Heidi Wikström
Kirjoittaja on gastroenterologisen kirurgian ja akuuttilääketieteen erikoislääkäri sekä sivutoiminen kuvataiteilija.
Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivuilla.
