Mitä jos hakisit apua arkea vaikeuttaviin oireisiin ja lääkäri toteaisi, että olet jo päivän neljäs muotidiagnoosin perässä juokseva?
Tai käännyttäisi vastaanotolta ja vitsailisi sinun olevan vain kiinnostunut amfetamiinista?
Tällaista kohtelua saavat aikuiset työssäkäyvät ihmiset yksityisillä lääkäriasemilla, kun he hakevat apua tarkkaavaisuushäiriöihin. Julkiselta puolelta apua on (ainakin Helsingissä) lähes mahdoton saada, ellei ole vakavaa työllistymis- tai päihdeongelmaa. Toisaalta, jos on päihdeongelma, tyssää lääkkeiden saaminen huumetestiin.
Nämä kertomukset ovat tietenkin vain anekdootteja. Lääkärit kohtaavat päivässä tuhansia potilaita ja huonot kokemukset ovat pisara meressä. Mutta myös ADHD:sta käytävä julkinen keskustelu herättää kysymyksiä.
Lehdistö on viime vuosina nostanut esiin säännöllisesti lääkäreitä, jotka taivastelevat miten moni hakee yhtäkkiä apua tarkkaavaisuushäiriöihin.
Puhutaan ”yliepäilystä”, ”diagnoosien metsästäjistä” ja että nuoret kuvittelevat vaivan, vaikka keskittymisvaikeudet johtuvat oikeasti muusta. Diagnooseilla on kuulemma liian suuri painoarvo.
En tiedä, johtuvatko kommentit vain toimittajakollegoideni valitsemista haastateltavista vai asenteista laajemmin. Minua kommenttien sävy ihmetyttää. Kai siihen on syy, jos ihmiset hakeutuvat vastaanotoille? Vai mitä vaivasta kärsivän pitäisi tehdä? Kenen vika on, jos diagnooseja painotetaan?
Ymmärrän, että lääkäreille on tärkeää määrittää oikea taudinkuva. Hahmotan myös, että psykiatrisissa sairauksissa diagnostiikka on omanlaistaan.
Mutta ADHD:n hoitopolku on silti kummallisen vaativa. Diagnoosia varten potilaan on esitettävä vanhoja neuvolakortteja ja koulutodistuksia.
Sellaisten hankkiminen olisi rasittavaa kenelle tahansa. Ihmisille, joille asioiden organisointi ja loppuunsaattaminen on vaikeaa, tällaiset vaatimukset muodostuvat pullonkaulaksi. Niinpä he eivät saa hoitoa.
Vielä käsittämättömämpää on, että aikuiselta potilaalta voidaan pyytää vanhemman kuvausta lapsuudenaikaisista oireista. En ole törmännyt muihin sairauksiin, joissa lähiomaisen pitää todistaa.
Aivan kuin terveydenhuollon ammattilaiset eivät olisi kuulleet mutkikkaista perhesuhteista. Että vanhempi voi syyllistyä pelkästä kysymyksestä ja kieltäytyä siksi muistamasta minkäänlaisia lapsuusoireita. Mitä menetettäisiin, jos lähdettäisiin potilaan omasta kokemuksesta?
Yksi selitys tiukkaan diagnoosiseulaan on, että ADHD-lääkkeissä on psykostimulantteja. Ehkä terveydenhuollossa pelätään niiden väärinkäyttöä?
Selitys ontuu, koska särkylääkkeissäkin on opiaattipohjaisia tuotteita ja ymmärtääkseni perusterveydenhuollossa kyllä uskalletaan kirjoittaa antidepressantteja ja rauhottavia.
Niitä kirjoitetaankin, sillä masennusdiagnoosit ovat yleistyneet Suomessa valtavasti. Aikanaan myös masennuslääkkeitä paheksuttiin ja puhuttiin ”onnelllisuuspillereistä”. Nyt tämä on onneksi jäänyt taa ja julkisuudessa iloitaan itsemurhalukujen laskusta. Sama normalisoituminen on toivottavasti edessä tarkkaavaisuushäiriön hoidossa.
Kaikesta huolimatta ADHD-diagnoosit lisääntyvät nopeasti. Kun media kirjoittaa oireista ja diagnoosin saaneet kertovat saamastaan avusta, niin olisi outoa, jos vastaanotoilla ei näkyisi kävijäpiikkiä.
Minusta se on hyvä, sillä vaiva on edelleen alidiagnosoitu. Psykiatrian erikoislääkäri Mika Määttä on arvioinut tilastollisen esiintyvyyden perusteella, että Suomessa on yhä kymmeniä tuhansia aikuisia, jotka eivät tiedä, että heillä on ADHD.
Tilanne, jossa media nostaa esiin avunhakijoita vähätteleviä psykiatreja, muistutttaa sosiaalitukien paheksumista. Julkisuudessa epäillään tukihuijareita, vaikka todellisuudessa tukien alikäyttö on huomattavasti yleisempää.
Hoitamaton ADHD aiheuttaa monenlaista haittaa: itsetuhoisuutta, rikoksia, teiniraskauksia, päihteidenkäyttöä, kesken jääneitä opintoja ja henkistä pahoinvointia.
Luulisi olevan hyödyllistä, että vaivaan tarjottaisiin apua matalalla kynnyksellä.
Kirjoittaja on on helsinkiläinen toimittaja ja ilmastoaktivisti.
