Jouduin HYKS:iin vuosi sitten heinäkuussa aggressiivisesti levinneen lymfooman vuoksi. Kasvain (diffuusi suurisoluinen B-solulymfooma) oli kolmessa kuukaudessa kasvanut keuhkojen välikarsinassa 10 + 10 + 12 cm:n kokoiseksi. Tasan kolme kuukautta aikaisemmin huhtikuussa otetussa keuhkokuvassa ei ollut näkynyt mitään. Olin hakeutunut silloin työterveyslääkärin tutkittavaksi kuukauden kestäneen sitkeän yskän vuoksi.
Pitkään ainoa oire keväällä oli siis kuiva yskä, joka jatkui ja paheni. Toinen oire olivat pikkuhiljaa lisääntyneet hengitysvaikeudet, jotka pahenivat eritoten makuulla. En pystynyt nukkuman kunnolla selälläni.
Peruskuntoni oli hyvä, 60-vuotiaaksi. Helsingissä oli ollut vuosikymmenen paras hiihtotalvi. Olin hiihtänyt säännöllisesti koko talven monta kertaa viikossa, pelannut sulkapalloa, käynyt jumpassa. En ole koskaan tupakoinut enkä tarvitse säännöllistä lääkitystä kuin kosketusallergiaani.
Yskin yhä enemmän kuivaa, kumeaa yskää. Väsyin ja hengästyin yhä helpommin. Tiesin, että en ollut kunnossa ja kävin tihenevästi lääkärissä. Kevään ja alkukesän mittaan keuhkoni kuunteli ja minua tutki työterveyshuollossa viisi eri lääkäriä, joista yksi keuhkolääkäri. Kukaan ei kuullut keuhkoista mitään poikkeavaa. Epäiltiin refluksitautia, johon sain lääkkeet, ja mahdollisesti astmaa.
Nukkumiseni alkoi olla yhtä kääntelyä ja saatuani minulle poikkeuksellisia suonenvetoja, hakeudun heinäkuun alussa lääkärin helpotusta eli reseptiä hakemaan. Suonenvetolääkkeen reseptin kirjoittamisen lisäksi hän määräsi verikokeisiin, joissa löytyi keuhkoklamydia.
Diagnoosi tuli viimein
Kesälomani aluksi söin vahvan antibioottikuurin, joka ei auttanut yskään eikä hengenahdistukseen. Hengästyin jo tiskatessa, siis taas lääkäriin. Samana päivänä sain postissa kirjeen, että mammografiassa kaikki oli kunnossa. Lääkäri ei löytänyt mitään, mutta laittoi lähetteen korva-, nenä- ja kurkkulääkärille ja ultraan, jossa tutkittaisiin, olisiko kilpirauhanen suurentunut ja siten syy hengitysvaikeuksiin.
Kurkku oli ok, mutta potilas ei. Korva-, nenä- ja kurkkutautien erikoislääkäri totesi heti minut nähtyään, että minun pitäisi olla sairaalassa. Hän määräsi minut siltä istumalta keuhkokuvaan ja keuhkoveritulppaepäilyn vuoksi verikokeisiin. Näki selvästi, että vaikka keuhkot eivät olleet hänen erikoisalaansa, hän tiesi, että jotain on pahasti vialla ja jotain oli heti tehtävä.
Olin helpottunut: vihdoinkin joku otti oireeni riittävän vakavasti. Kun palasin kuvauksesta ja verikokeesta vastaanotolle, hän kertoi tulosten olevan ikäviä ja näytti minulle keuhkokuvaa, jossa kuvan keskellä on iso, musta läikkä. Minusta se näytti peittävän kokonaan keuhkot.
Monenlaisia tunteita
Mitä ihminen ajattelee, kun näkee, että keuhkokuvaa hallitsee iso musta möhkäle? Olin varma, että minusta tulee se syöpätilastoa rumentava tapaus, joka kuolee muutaman viikon kuluttua siitä, kun syöpä on löydetty. Toimittajana olin kirjoittanut lukuisia syöpäaiheisia juttuja. Olin sairastunut seitsemän vuotta aikaisemmin rintasyöpään ja selvinnyt siitä. Kun näin röntgenkuvan mustan möykyn, mistään tietämästäni ja kokemastani ei kuitenkaan ollut mitään hyötyä. Olin avuton. Katselin mielestäni kuolemaa silmiin, vailla toivoa.
Taksissa matkalla HYKS:iin mietin, miten pystyn kertomaan tämän miehelleni ja aikuisille lapsilleni. Eihän syövästä voi kertoa tekstiviestillä, eikä minulla ollut voimia pitää itseni niin kasassa, että olisin pystynyt itkemättä puhumaan puhelimessa.
Normaalin odottamisen ja tutkimusten jälkeen HYKS:n päivystyksessä luokseni tuli keuhkolääkäri, katsoi minua silmiin ja sanoi, että tilanne on hyvin vakava. Ei vielä tiedetty, mikä syöpä on kyseessä, mutta hengitysvaikeuksien syy oli selvinnyt: kasvain painoi henkitorvea. Ensimmäinen toimenpide olisi stentin asennus.
Seuraavana päivänä stenttileikkauksen jälkeen voin paremmin, koska pystyin hengittämään kunnolla. Samassa yhteydessä oli voitu ottaa koepala kasvaimesta. Minulle kerrottiin, että jos kyse on piensolusyövästä, ennusteeni on surkea, jos lymfoomasta, niin parempi. Se yö sairaalassa oli elämäni pisimpiä ja samaan aikaan lyhyimpiä. Tuloksen odottaminen teki yöstä pitkän, tietoisuus kuolemasta lyhyen.
Läsnäolo tärkeää
Potilaana suhtautuu lääkäriin eri lailla riippuen siitä, millaisessa vaiheessa sairaus on. Odotin kahden hengen huoneessa lääkärikiertoa ja tietoa koepalani tuloksesta. Nuori lääkäri tuli poikkeuksellisesti ensin luokseni, vaikka olin kakkospaikan rouva. Hän sanoi lyhyesti, että se on lymfooma, minkä jälkeen hän palasi ykkössängyn potilaan luo. Jälkeenpäin huonekumppani totesi, että tämä lääkäri on monesti niin tyly. Minä taas koin, että hän oli superhuomaavainen, kun oli heti kertonut minulle tiedon, jota olin niin odottanut. Yksi sana riitti minulle.
HYKS:n syöpäklinikassa, jonne minut siirrettiin, hoito alkoi heti: sain solunsalpaajia, ensin yksi kerrallaan. Minulle vakuutettiin, että paranemismahdollisuuteni olivat erittäin hyvät. Aloin toivoa.
Minulla on vain hyvää sanottavaa kummastakin syöpäklinikan nuoresta naislääkäristä, jotka pääosin minua hoitivat syksyn aikana. Sama koskee muuta henkilökuntaa, joka on ilmeisen sitoutunutta työhönsä. Tiedän olleeni ”helppo” potilas, koska kun aloin uskoa paranemiseeni, olin hyväntuulinen ja äärettömän kiitollinen kaikesta, mitä minulle tehtiin. Selvää tietysti on, että tällainen vanhan liiton nainen häkeltyi joskus. Mistä keskustella luontevasti lääkärin kanssa, kun itse makaa takapuoli paljaana ja lääkäri kaivaa näytettä jostain suoliluun uumenista? Voiko potilas ehdottaa sinunkauppoja itseään puolta nuoremmalle lääkärille vai onko teitittely käypää hoitoa?
Viikon jälkeen pääsin kotiin käydäkseni sairaalassa kahden viikon välein saamassa solunsalpaajia. Jouduin lisäksi stentin ja hengitysvaikeuksien vuoksi syksyn mittaan moneen kertaan HYKS:n päivystykseen. Jokainen siellä muutamankin tunnin viettänyt tietää, miten vähän potilas näkee lääkäreitä. Aikaa kuluu odottamiseen. Opin, että vihdoin lääkärin tavatessaan on parasta nopeasti ja mahdollisimman loogisesti selittää oma tilanne. Oma sairauskertomukseni piteni ja piteni. Oli selvää, että päivystäjä ei välttämättä ehtinyt lukea koko liuskapinoa läpi.
Olin eri osastoilla, kerran yövyin tilanpuutteen vuoksi päivystyksessä, kerran miesten kanssa samassa huoneessa. Se ei minua häirinnyt, mutta pahoillani olin siitä, että jouduin kuuntelemaan aikuisen tyttären ja kuolevan isän keskusteluja, kun tämä odotti Terhokotiin pääsyä. Olisin suonut miehelle oman huoneen.
Stentin asennuksen, poiston ja välillä tapahtuneiden puhdistusten vuoksi minut nukutettiin hoitojeni aikana useita kertoja. Itselleni oli suurin iloinen yllätys, että leikkaussalissa potilasta pidettiin kuin kukkaa kämmenellä. Jokainen hoitajista tuli luokse, katsoi silmiin, hymyili, sanoi nimensä ja kertoi, mikä hänen roolinsa operaatiossa oli. Arvostin sitä. Tuli tunne, että olen päivän tärkein henkilö, vaikka tiesin, että meitä on monta jonossa.
Kolmen kuukauden intensiivisen hoidon jälkeen syöpä oli hoidettu ja poissa. Marraskuun alussa palasin töihin. Haitatta en ihan selvinnyt. Keuhkot eivät kasvaimesta ja läpikäymistäni keuhkoveritulpista vaurioitta selvinneet, eivätkä toivu koskaan ihan ennalleen.
Jälkeenpäin olen miettinyt, että potilaiden kohtelussa olennaista on välittämisen tunne, läsnäolo. Se syntyy hyvin eri tavoilla, jokaisen lääkärin ja hoitajan omasta persoonasta lähtien. Kaikkein asiallisin ja kohteliain käytös ei riitä, jos potilaalle tulee tunne, että hänestä ei oikeasti välitetä. Ja toisinpäin: ei tarvitse hymyillä eikä harrastaa smalltalkia, jos muuten toimii niin, että minulle potilaana tulee olo, että minä ja hoitoni on nyt juuri kaikkein tärkeintä. Minua höyryhengityksen tärkeydestä läksyttänyt thoraxkirurgi oli tästä hyvä esimerkki: tuli tunne, että hänelle oli tärkeää, että minä jaksaisin hyvin.
Jossittelu ei auta
Minulta on kysytty, olenko vihainen, ettei kukaan minut pitkin kevättä ja kesää tutkineista lääkäreistä pysähtynyt miettimään, voisiko kyse olla jostakin todella vakavasta. Olisinhan ehkä säästynyt keuhkovaurioilta, jos syöpä olisi havaittu aikaisemmin. En jossittele. Korkeintaan mietin, että olisin voinut napakammin sanoa minua tutkineille, että olen oikeasti sairas, vaikken ehkä siltä näytä.
Sen sijaan olen tavattoman kiitollinen – mitenkään vähättelemättä syöpäosaston loistoporukkaa – sille lääkärille, joka pelasti henkeni lähettämällä minut ajoissa hoitoon. Jos olisin palannut saareen Inkooseen sinnittelemään, olisin ehkä ehtinyt tukehtua, kuolla keuhkoveritulppaan tai ehkä syöpä olisi kasvanut hoitamattomaan kokoon.
Ajattelen, että on varmaan hienoa olla ammatissa, jossa voi pelastaa ihmishengen.
Leena Mallat
Kuva: Panthermedia
