Myrskyisenäkin aamuna ikävöin kävelylenkkejä koiran kanssa.
Ei ole sama asia mennä kävelemään yksin. Kun kulkee koiran kanssa, maailma aukeaa aivan uudella tavalla.
Pysähdellään. Kuunnellaan. Nuuskitaan. Tervehditään vanhoja ja uusia tuttuja aina yhtä innokkaasti. Muristaan pensaassa lepattavalle muovipussille. Pyritään rusakon perään. Kävelyreitti on joka aamu täynnä kiinnostavia asioita.
Ihmisen ja koiran suhde on niin vahva ja ikiaikainen, että sen kokemisesta voi olla vain kiitollinen.
Ja vuodenajat vaihtuvat. Kesän jälkeen alkaa sumuinen, pimeä aika. Tulee räntää taivaan täydeltä. Mutta eipä hätää, koiran kanssakulkijalla on lämmintä ja sateenkestävää päällä. Happea virtaa aivoihin, surut ja ilot asettuvat paikoilleen, kun kävelee, seisahtelee, katselee aamun tuloa.
Muistelen suurella kaipauksella koiraystävääni Nelliä. En tiennyt tarkkaan, minkä ilon valitsin, kun otin perheeseen koiran. Se oli tyttäreni suurin haave: esikouluikäisenä hän kantoi kirjastosta kotiin kassikaupalla koirakirjoja ja piirsi paperiarkit täyteen luppakorvaisten, pitkäkuonoisten koirien kuvia.
Niinpä meille tuli luppakorvainen, sekarotuinen Nelli Suomen maaseudulta. Se oli vanhan emäkoiran ja nuoren uroksen vahinkopentu. Ja hyvin soma ja leppeäluonteinen, usean paimenkoiran sekoitus. Meillä kävi hyvä onni: Nelli oli luonteeltaan ja terveydeltään täydellinen koira.
Tietenkin siinä kävi niin, että Nellistä tuli äidin koira. Tiesin jo ottaessani, että lapsi ei voi olla vastuussa koirasta sillä tavoin kuin on oltava: joka päivä, vuodet läpeensä. Pentuaika tuntui hetkittäin vaikealta mutta meni nopeasti ohi; vähän niin kuin ihmislapsenkin kanssa. Äkkiä meillä oli vilkas ja reipas nuori koira. Joka päivä se tuli iltapäivän keskivaiheilla työpöytäni luo, painoi kuononsa polvelleni ja tuhisten ilmoitti: lopeta kirjoittaminen, on aika lähteä ulos.
Monet kerrat ulkoilumme metsässä ja pellonlaidoilla synnytti uusia ajatuksia ja antoi ratkaisuja jumiutuneisiin tilanteisiin. Aamulenkki virkisti aivot, iltapäivälenkki sai tekstin virtaamaan kehon kautta. Ymmärsin konkreettisesti, miten kehollista kaikki luova työ on. Liikkuminen avaa teitä kuville, jotka ovat valmiita syntymään. Tuon kokemuksen sanallistaminen on vaikeaa. Mutta kysymys on jonkinlaisista sisäisesti valmistuneista esimuodoista, jotka saavat sanojen hahmon, kun keho liikkuu. Tämän vuoksi nyt, kun minulla ei ole koiraa, käyn luovan tanssin tunneilla, joilla voin kertoa itselleni kehollisesti työhöni ja elämääni liittyviä sielullisia kuvia tai liikkua vaikeita asioita ulos.
Koiran kokonaisvaltainen elämä oli ihmeellinen lahja. Ihmisen ja koiran suhde on niin vahva ja ikiaikainen, että sen kokemisesta voi olla vain kiitollinen. Kun liikkuu koiran kanssa syyspimeässä yössä, voi tuntea suurta turvaa ja rauhaa. Mutta turvan kokemus ei ole yksipuolinen. Lapsena säikyin isoja haukkuvia koiria. Mutta opin Nellin kanssa lukemaan koirien kieltä. Se on hienoa ja monivivahteista.
Kun kulkee koiran kanssa, maailma aukeaa aivan uudella tavalla.
Kun Nelli oli vasta pentu, meitä kohti juoksi irralleen päästetty dobermanni haukkuen. Koirani piiloutui jalkoihini uikuttaen. Minä levenin vaistomaisesti X-asentoon ja karjaisin dobermannille: ”Haa! Pois!” En ehtinyt pelätä, kehoni käski puolustaa omaa koiraa. Ja dobermanni kaarsi tiehensä. Kehoni kieli oli karkeaa verrattuna koirien viestintään mutta asia kävi selväksi.
Kun koira vanhenee, ihminen saa kokea jotain todella kaunista. Hiljainen, viisas vanha koira on lähellä jotain sellaista, minkä me vain aavistamme. Tai niin kuin runoilija Pablo Neruda sanoo Oodissa koiralle: ”ja me kuljemme, mies ja koira, / nuuhkien maailmaa, apilaa kahistellen / Chilen vainioilla, / syyskuun kirkkaiden sormien lomissa.” (Suom. Pentti Saaritsa)
Kirjoittaja on Helsingissä asuva, lähihistoriaan erikoistunut kirjailija.
Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivuilla.
