Omakohtaiset kertomukset psykoosista selviämisestä ovat tärkeitä sairastuneille, heidän omaisilleen, mielen sairauksia hoitaville ja koko psykiatriselle hoitojärjestelmälle. Ne tuovat toivoa, kertovat kovaäänisesti järjestelmän heikkouksista, joskus mainitsevat onnistumisia ja saattavat kiistää lääketieteellisiä totuuksia. Arnhild Lauvengin kirja ”Huomenna olin aina leijona” kertoo skitsofreniasta paranemisesta. Aiheesta, johon psykiatria, joka hoitaa skitsofreniaa, ei oikein usko.
Tarinoita hulluudesta, siitä selviämisestä tai sen kanssa elämisestä on paljon. Psykologi Renana Elran väittää, että omaelämäkerrat heijastelevat oman aikansa metaforia mielenterveysongelmista. 1900-luvun alussa hulluus merkitsi järjen menetystä, hoito kaltoinkohtelua; kuuluisa esimerkki on Clifford Beersin teos The Mind That Found Itself (1908). 1920–1940-luvuilla hulluus oli peto ihmisen sisällä, hoito pedon kesyttämistä. 1950-luvulta skitsofreniasta tuli potilaan maailma, johon terapeutti hiljalleen tutustui ja selitti sitä potilaalleen. Kuuluisa kuvaus tästä on Joanna Greenbergin kirja I Never Promised You A Rose Garden (1964), joka perustuu osin kirjoittajan omaan oireiluun ja terapiaan. 1960-luvulle tultaessa psykoosisairaudet olivat matkoja kuolemasta uudelleensyntymiseen. Mark Vonnegut kulki kirjassaan The Eden Express (1975) matkan psykoottisesta hipistä lastenlääkäriksi.
Arnhild Lauvengin kertomus on meidän aikamme tarina. Siinä hulluus on sanatonta puhetta varhaisesta traumasta ja selviytyminen yksinäistä työtä. Onnellisesta lopustaan huolimatta se on surullinen kertomus naisesta, jota ei kuultu eikä kuunneltu.
Oireilu alkoi hiljaa ja melkein huomaamatta. Skitsofrenialle tyypillisesti lukioikäisenä Arnhildin kumppaniksi tuli rankaisuja ja määräyksiä hänelle antava Kapteeni, jota muut eivät nähneet eivätkä kuulleet. Samaan aikaan ilmaantuivat sudet, jotka eivät olleet olemassa ja kuitenkin olivat.
Hoito ei ollut varsinaisesti kauheaa, vaikka se sisälsi paljon pakkoa, kymmenen viikon eristysjakson ja pakkolääkitystä. Surullisinta oli hoitotahon kykenemättömyys ymmärtää tai edes yrittää ymmärtää. Oli auttajiakin, monet sellaisia, jotka tunnistivat sairauden ja totesivat, että siitä ei voi parantua vaan parasta on opetella elämään oireiden kanssa. Skitsofreniadiagnoosi oli selitys ja siksi oireita ei tarvinnut kuunnella.
Lauveng toistaa kirjassaan ajatusta, että oireet ovat oireita jostakin, ja se jostakin on usein elämä. Oireet ovat hänelle mielen ratkaisuja tilanteissa, jossa kipu on sietämätön. Jos sana skitsofrenia riittää oireiden selitykseksi, päädytään omituiseen kehäpäätelmään, josta ei voi edetä. Kroonisena skitsofreenikkona Lauveng päätyi asumaan vanhusten palvelutaloon, josta oikeastaan silkka sattuma pelasti hänet.
Nyt hän on terve, valmistunut psykologiksi ja tekee töitä mielenterveyskuntoutujien parissa. Kun hän kertoo kokemuksistaan, hänelle todetaan, että ne eivät ole totta. Jos hänellä ei enää ole skitsofreniaa, diagnoosi oli alun perin väärä. Mutta kukaan ei epäillyt diagnoosin olemassaoloa oireilun aikana. Kirjaa on helppo lukea, se kirjoitettu ja käännetty sujuvasti.
Kenelle teosta voi suositella? Siinä skitsofreniadiagnoosin saanut kirjoittaja ei selviä sairaudestaan Käypä hoito -suosituksen tai hoitoketjujen mukaisesti. Hän paranee, mutta suhde psykiatriseen hoitoon ei ole mutkaton. Suosittelen kirjaa itselleni.
Huomenna olin aina leijona. Arnhild Lauveng. Therapeia-säätiö. Bookwell Oy, Jyväskylä 2012. ISBN 978-952-5519-24-2. Sivuja 164. Hinta 39 e.
Eila Sailas
psykiatrian erikoislääkäri
