Arviot viiltelyn esiintyvyydestä vaihtelevat 4–18 %, ja Suomessakin sitä esiintyy yli kymmenellä prosentilla nuoruusikäisistä. Viiltely ei ole diagnoosi eikä sairaus, mutta se voi aiheuttaa haittaa tekijälleen esimerkiksi arpien takia. Viiltely herättää myös hämmennystä ja ahdistuneisuutta muissa ihmisissä. Aiheesta ei tietääkseni ole kirjoitettu suomenkielisiä kirjoja. Myllyviidalla on käytännön kokemusta itseään viiltävien ihmisten hoidosta. Kirjassa kuvataan erilaisia hoidon viitekehyksiä, mutta pääasiallinen viitekehys on dialektinen käyttäytymisterapia, josta on itsetuhoisuuden hoidossa vahva näyttö. Lähtökohdat ovat siis kunnossa.
Kirja on suunnattu erityisesti viiltelijöille itselleen ja heidän omaisilleen. Sitä voi käyttää myös työkirjana psykoterapiassa. Voisin kuvitella, että kirjassa esiteltävät harjoitteet tulee tehtyä huolellisemmin, jos mukana on ”valmentaja”. Harjoitteet pohjautuvat suurelta osin dialektisen käyttäytymisterapian taito-osioihin ja ovat siis toimiviksi todettuja. Kirja on tiivis tietopaketti myös muille, jotka haluavat perehtyä aiheeseen – joskin teoreettiset osiot ovat melko suppeita. Kirja vahvuus on sen käytännönläheisyys. Niille, jotka haluavat paneutua aiheeseen teoreettisesti, löytyy muita teoksia, lähinnä englannin kielellä.
Teksti on helppolukuista ja soljuvaa. Hetkittäin tulee tosin vaikutelma, että teksti on kirjoitettu melko nopeasti ja sitä olisi voinut vielä hieman viimeistellä. Toisaalta tällä tuskin on merkitystä kirjaa lukevalle itseään viiltelevälle henkilölle, joka hakee apua ongelmaansa. Kiinnostavuutta lisäävät lukuisat itseään viiltelevien ihmisten kirjoittamat kuvaukset.
Sisältö on jaettu loogisesti kappaleisiin, joista yksi on suunnattu hoitohenkilökunnalle. Sen lukemista voisin suositella kaikille terveydenhuoltoalalla työskenteleville, jotka kohtaavat itseään viilteleviä ihmisiä. Viiltelyn yleisyys huomioon ottaen tämä taitaa tarkoittaa lähes kaikkia muita kuin radiologeja, geriatreja ja diagnostisten alojen työntekijöitä. Tutkimusten mukaan alle neljännes itseään viiltelevistä ihmisistä on ollut tyytyväisiä saamaansa hoitoon, ja tyytymättömyys on kohdistunut pääosin hoitavien henkilöiden asenteeseen. Usein ainoa työkalu viiltelijän kohtaamisessa onkin tieto viiltelyyn liittyvistä asioista ja sen kautta syntyvä asenne viiltelijää kohtaan. Toisaalta viiltelijän kohtaaminen ei ole rakettitiedettä: kohdataan ihminen ihmisenä nahkoineen karvoineen ilman ennakkoasenteita, mietitään yhdessä, mikä voisi olla avuksi, ja huomioidaan mahdollisuuksien mukaan myös verkostoa.
Kirjan arvo määräytyy sen kautta, kuinka itseään viiltelevät ihmiset ja heidän omaisensa saavat siitä ymmärrystä, tekevätkö ihmiset kirjassa kuvattuja harjoitteita ja onko harjoitteista apua. Arvostelukappaleeni lähteekin kiertoon sitä enemmän tarvitseville. Jään uteliaana odottamaan siitä palautetta.
Vapaaksi viiltelystä. 1.–2. painos. Katja Myllyviita. Kustannus Oy Duodecim, Helsinki 2014. ISBN 9789516564879. Sivuja 120. Hinta 26,00 e.
Tommi Tolmunen
Julkaistu alunperin Lääkärilehdessä 47/2014.
