Rauhoittavat ja unilääkkeet voivat aiheuttaa lukuisia haittavaikutuksia, kuten riippuvuutta, päiväväsymystä, kognitiivisten toimintojen heikkenemistä ja kaatumistapaturmia. Vanhusten katsotaan olevan erityisen alttiita rauhoittavien ja unilääkkeiden haitoille ikääntyessä tapahtuvien homeostaattisten ja fysiologisten muutosten vuoksi. Alttiutta kaatumistapaturmille ja muille haitoille lisäävät myös monet sairaudet sekä niiden hoidossa käytettävät lääkkeet. Rauhoittavien ja unilääkkeiden käyttöön liittyvät haitat koskettavat merkittävää osaa iäkkäästä väestöstä. Suomessa rauhoittavia ja unilääkkeitä käyttää lähes kolmannes kotona asuvista 75-vuotiaista ja sitä vanhemmista henkilöistä.
Suositusten mukaan rauhoittavia ja unilääkkeitä tulisi käyttää vanhusten toiminnallisen unettomuuden hoidossa korkeintaan kahden viikon ajan. Ahdistuneisuushäiriöissä ja masennuksessa rauhoittavia ja unilääkkeitä voidaan käyttää tilapäisesti masennuslääkehoidon alussa. Rauhoittavien ja unilääkkeiden käyttöä koskevat suositukset eivät kuitenkaan toteudu käytännössä. Useat tutkimukset ovat osoittaneet, että vanhukset käyttävät rauhoittavia ja unilääkkeitä kuukausien ja jopa vuosien ajan. Pitkäaikaisen käytön vähentämiseksi tarvitaan sekä ennaltaehkäiseviä että korjaavia toimenpiteitä.
Kuopiossa vuosina 2004–2007 toteutettu Hyvän Hoidon Strategia (HHS) -tutkimus tarjosi tilaisuuden tarkastella rauhoittavien ja unilääkkeiden (bentsodiatsepiinit ja niiden tavoin vaikuttavat lääkeaineet) käyttöä pitkittäisasetelmalla sekä selvittää vuosittain toteutetun lääkehoidon arvioinnin vaikutuksia rauhoittavien ja unilääkkeiden käyttöön. Vuonna 2004 tutkimukseen osallistui 700 kotona asuvaa 75-vuotiasta tai sitä vanhempaa kuopiolaista. Tutkimuslääkärit arvioivat interventioryhmään (n = 361) kuuluneiden vanhusten lääkityksen vuosina 2004, 2005 ja 2006. Rauhoittavien ja unilääkkeiden lopetusta tuettiin suullisin ja kirjallisin ohjein.
HHS-tutkimus osoitti kotona asuvien vanhusten käyttävän rauhoittavia ja unilääkkeitä vuosien ajan. Tutkimuksen alkaessa vuonna 2004 rauhoittavia tai unilääkkeitä käytti lähes kolmannes kotona asuvista vanhuksista. Heistä yli puolet jatkoi käyttöä seuraavan kolmen vuoden ajan. Pitkäkestoinen käyttö oli tavallisinta niillä, jotka käyttivät tutkimuksen alkaessa myös psykoosi- tai masennuslääkkeitä sekä niillä, jotka käyttivät rauhoittavia ja unilääkkeitä säännöllisesti.
Rauhoittavien ja unilääkkeiden käyttö saattaa pitkittyä, jos ikääntymiseen liittyvää unen kevenemistä ja uni-valverytmin aikaistumista tai elämäntavoista johtuvaa unihäiriötä hoidetaan lääkkeillä unihygienian parantamisen sijaan. Käyttö saattaa myös pitkittyä, jos unihäiriön taustalla oleva lääkehaitta tai sairaus, kuten masennus, sydämen vajaatoiminta, keuhkoahtaumatauti, refluksitauti tai levottomat jalat, jää tunnistamatta ja hoitamatta. Toisaalta pitkäkestoinen käyttö saattaa liittyä terveydenhuollon pirstaleisuuteen. Jatkuvan hoitosuhteen puuttuessa kukaan ei ole vastuussa vanhuksen kokonaistilanteesta, hoidon seurannasta ja tarpeettomien lääkkeiden lopetuksesta.
Tutkimuslääkärien vuosittain toteuttama lääkehoidon arviointi ei vähentänyt rauhoittavien ja unilääkkeiden käyttöä. Havaintoa selittävät tutkimukset, joiden mukaan vanhukset pelkäävät oireiden uusiutumista ja ovat haluttomia luopumaan rauhoittavien ja unilääkkeiden käytöstä. Toisaalta taustalla voi olla se, että vanhukset tapasivat tutkimuslääkärit pääsääntöisesti kerran vuodessa, eivätkä ohjaus, tuki ja kannustus siten olleet riittäviä.
Rauhoittavien ja unilääkkeiden käytön vähentäminen on vaikeaa, muttei mahdotonta. Tuoreessa suomalaistutkimuksessa geriatrin toteuttama lääkehoidon arviointi ja neuvonta vähensi rauhoittavien ja unilääkkeiden säännöllistä käyttöä kaatumistapaturman kokeneilla vanhuksilla. Leppävirralla toteutetussa tutkimuksessa rauhoittavien ja unilääkkeiden määrääminen väheni terveyskeskuksen ja apteekin koulutuksella sekä yhteisten määräämis- ja uusimiskäytäntöjen sopimisella.
Maria Rikala
FaT, tutkija
Turun yliopisto, farmakologia, lääkekehitys ja lääkehoito
Maarit Jaana Korhonen
PhD, FaL, erityisasiantuntija
Turun yliopisto, farmakologia, lääkekehitys ja lääkehoito
Sirpa Hartikainen
LT, geriatrisen lääkehoidon professori
Itä-Suomen yliopisto, farmasian laitos
Kuva: Panthermedia
Julkaistu Lääkärilehdessä 48/12.
