Vanhusten yksinäisyys on tupakan veroinen sairastavuuden riskitekijä. Sitä ei kuitenkaan ole terveydenhuollossa vielä opittu selvittelemään, hoitamisesta puhumattakaan. Amerikkalaiset tekivät käytännöllisen suosituksen, miten asian voi ottaa esille ja miten siihen voi puuttua.
Ihmisen yksinäisyyttä ei voi arvioida ulkopuolinen: yksinäinen voi olla, vaikka olisi sosiaalisia kontakteja tai parisuhde tai asuisi palvelutaloyhteisössä.
Tutkijat ehdottavat yksinkertaisia validoituja seulontamenetelmiä, esimerkiksi kysymystä ”Kärsittekö yksinäisyydestä?” (en koskaan tai harvoin/joskus/usein tai aina).
Kun potilas myöntää yksinäisyytensä, kliinikon tulee pohtia, miksi hän on yksinäinen ja räätälöidä interventio sen mukaiseksi. Jos kyseessä on liikkumisen estävä toiminnanvaje, tulisi tukea mahdollisuuksia osallistumiseen esimerkiksi kuljetuspalvelun avulla. Huonokuuloiselle kuulolaite voi olla keskeinen apuväline yksinäisyyden voittamiseksi. Elämäntilanteeseen liittyvä yksinäisyys, kuten leskeytyminen, voi helpottaa esimerkiksi vertaistukiryhmässä. Jos taas kyseessä on sosiaalisten taitojen puute, harkitaan terapiaa. Jotkut potilaat hyötyvät kotipalvelun tai päivätoiminnan kaltaisesta sosiaalisesta tuesta. Lääkärin tulee tuntea oman alueensa palvelut ja kolmannen sektorin toiminta.
Suuria resursseja ei aina tarvita, mutta lääkärin tulee uskaltaa kysyä asiasta ja kertoa, että ihmissuhteiden vaaliminen on terveydelle tärkeää. Samalla tulee selvittää, mitä potilas toivoisi tapahtuvan ja mitä hän on valmis tekemään. Jo tämä voi viedä asiaa pitkälle.
Lähde: Perissinotto C ym. A potential approach to assessing and mitigating loneliness and isolation in older adults. J Am Geriatr Soc 2019;67:657–62.
Kirjoittaja
Kaisu Pitkälä
Kuva Adobe / AOP
Artikkeli on julkaistu alun perin Lääkärilehdessä 33/2019.
