Työterveyshuollon hyvät käytännöt päivitetään

Nykyisessä hallitusohjelmassa korostetaan työurien jatkamista, työkyvyttömyyden ehkäisemistä ja osatyökykyisten työntekijöiden työmahdollisuuksien parantamista. Monissa työryhmämuistioissa ja -raporteissa on esitetty samaan tähtääviä parannusehdotuksia. Työelämän haasteet muuttuvat – samalla pitää työterveyshuollonkin muuttua. Siksi työterveyshuoltolakia tarkentamaan säädetty asetus hyvästä työterveyshuoltokäytännöstä on ollut uudistettavana.

Asetuksen päivitystä on valmisteltu sosiaali- ja terveysministeriössä virkamiestyönä ja työterveyshuollon neuvottelukunnassa kolmikantaisesti runsaan vuoden ajan, ja uusi asetus astunee voimaan vuoden 2014 alusta. Se määrittelee työterveyshuollon järjestämisen, toteuttamisen ja kehittämisen yleiset periaatteet.

Suunnitelmalliseen yhteistyöhön

Uudistettu asetus korostaa työterveysyhteistyötä. Tällä tarkoitetaan työterveyshuollon yhteistyötä sekä työnantajan edustajien että työntekijöiden kanssa. Työnantaja luo toimintatavat työkyvyn hallintaan yhdessä työntekijöiden kanssa ja työterveyshuolto osallistuu tähän yhteistyöhön omalla asiantuntemuksellaan. Suunnitelmallinen ja tavoitteellinen yhteistyö on edellytys sille, että työterveystoiminta työkyvyn edistämiseksi on vaikuttavaa.

Päävastuu työkyvyn ylläpitämisestä on työnantajalla. Hyvinvoivan henkilöstön avulla voidaan turvata yrityksen kilpailu- ja suorituskyky muuttuvassa liiketoimintaympäristössä. Työ­hyvinvointia edistäviä toimenpiteitä ei voida ulkoistaa. Hyvät johtamiskäytännöt ja toimintamallit, jotka kannustavat jatkamaan työelämässä, ovat vaikuttavien työhyvinvointia paranta­vien toimenpiteiden edellytyksiä. Hyvä esimiestyö ja työkyvyn varhainen tuki tarkoittavat avointa vuorovaikutusta, rehellistä kommunikaatiota vaikeistakin asioista, kuuntelemista ja kuulluksi tulemista. Sairauspoissaolojen seuranta on osa työkykyjohtamista. Terveyden­tilaan liittyvissä työkykyongelmissa työterveyshuolto on työpaikan kumppani mietittäessä ratkaisuja tilanteeseen.

Saumattomia hoitopolkuja

Jotta sairauslomat eivät tarpeettomasti pitkittyisi ja osatyökykyiset voisivat omalla työpanoksellaan osallistua työelämään, tarvitaan terveydenhuollon sisällä saumattomia hoito- ja kuntoutuspolkuja. Uudessa asetuksessa on pykälä, ­joka velvoittaa työterveyshuoltoa tekemään työpaikan tarpeista lähtevää suunnitelmallista yhteistyötä perusterveydenhuollon, erikoissairaanhoidon ja kuntoutuksen kanssa, jotta pystyisimme turvaamaan oikea-aikaisen hoidon ja kuntoutuksen.

Vaativan tason diagnostiikka ja hoito sekä toimintakyvyn arviointi tapahtuvat jatkossakin erikoissairaanhoidossa. Erikoissairaanhoidosta ja perusterveydenhuollosta tulisi kuitenkin ohjata potilaat työterveyshuoltoon, mikäli työkyvyttömyys uhkaa pitkittyä. Työterveyshuolto arvioi toimintakykyä suhteessa työhön ja huolehtii, ettei työhön palaaminen viivästy tarpeettomasti, mikäli sitä voidaan edistää lääkinnällisen tai ammatillisen kuntoutuksen keinoin tai muokkaamalla työtä paremmin työntekijän työkykyä vastaavaksi.

Viime vuoden kesäkuun alussa voimaan astunut ns. 30–60–90-sääntö velvoittaa sairauspoissaolojen pitkittyessä työterveyshuoltoa ar­vioimaan työntekijän jäljellä olevaa työkykyä. Samalla se velvoittaa työnantajaa selvittämään yhdessä työntekijän ja työterveyshuollon kanssa työntekijän mahdollisuudet jatkaa työssä. Näillä muutoksilla pyritään siihen, että työ­kykyyn kiinnitetään aktiivisesti huomiota koko sairauden hoitoprosessin ajan ja että työpaikalla ryhdytään sellaisiin toimenpiteisiin, jotka edistävät työhön palaamista.

Työterveyshuollon erityispiirre ja mahdollisuus, jota muulla terveydenhuollolla ei ole, on työpaikan ja työn olosuhteiden tuntemus ja mahdollisuus päästä vaikuttamaan niihin. Kun keskustellaan työn muokkaamisesta osatyö­kykyiselle työntekijälle paremmin sopivaksi, yhä useammin pidetään yhteisneuvottelu, jossa on läsnä työterveyslääkäri tai -hoitaja, työntekijä ja työnantaja. Joskus näihin neuvotteluihin voi olla hyödyllistä pyytää mukaan myös erikoissairaanhoidon tai kuntoutuksen edustajia, jotka osallistuvat työntekijän hoitoon ja kuntoutukseen. Asetustekstiin on lisätty ajatus työterveyshuollon koordinoivasta roolista: työterveyshuollon on sovitettava yhteen työkykyyn ja työhön palaamiseen liittyviä hoito- ja kuntoutustoimenpiteitä.

Kuka maksaa?

Hyvä työterveyshuoltokäytäntö määrittelee myös sen, mistä ja millaisesta toiminnasta työnantajille maksetaan korvausta. Valtio ei osallistu työterveyshuollon kustannuksiin yleisin verovaroin – mikä keskusteluissa lähes säännönmukaisesti unohdetaan. Vuodesta 2006 lähtien sairausvakuutus on jaettu sairaanhoitovakuutukseen ja työtulovakuutukseen. Sairaanhoitovakuutus sisältää korvaukset lääke­kuluista, lääkärinpalkkioista, tutkimuksesta ja hoidosta, matkakuluista sekä kuntoutuspalveluista. Työtulovakuutus sisältää sairauspäivä­rahat, vanhempainpäivärahat ja kuntoutusrahat sekä työterveyshuollon.

Työtulovakuutuksen rahoituksesta työnanta­jien osuus oli 68 % vuonna 2011, palkansaajien sekä yrittäjien yhteensä 27 % ja valtion 5 %. Työelämän ulkopuolella olevat eivät osallistu työtulovakuutuksen rahoitukseen. Valtion osuus työtulovakuutuksesta käytetään vähimmäismääräisiin sairaus- ja vanhempainpäivä­rahoihin, erityishoitorahaan sekä kuntoutus­rahaan. Kaikkiaan työnantajat maksavat työterveyshuollon kustannuksista noin 84 % suorina kustannuksina ja työtulovakuutuksena.

Työhön palaamista kannattaa tukea

Väestön nopeasti vanhetessa on aiheellisesti kannettu huolta siitä, riittääkö työtä tekevien ja veroja maksavien kansalaisten määrä pitämään valtakuntaa pystyssä. Jo vuodesta 2003 lähtien eläkeikää lähestyvät ikäluokat ovat olleet suurempia kuin työikään tulevat ikäluokat. Työ­kyvyn varhainen tukeminen ja oikein kohdennettu kuntoutus ovat varteenotettavia keinoja pyrittäessä säilyttämään yksilön työ- ja toimintakyky ja siten mahdollisuus osallistua työelämään.

Eläkkeellesiirtymisen kehitys onkin viime vuosina kääntynyt parempaan suuntaan. Tähän ovat vaikuttaneet eläkelainsäädännön muutokset, mutta työterveyshuollon toiminnan vaikutustakaan ei pidä aliarvioida. Vuonna 2012 keskimääräinen eläkkeellesiirtymisikä oli noussut 0,4 vuotta ja on nyt työeläkejärjestelmässä 60,9 vuotta. Eläkkeellesiirtymisikä on noussut eläkeuudistusta edeltävästä tasosta kahdella vuodella, mikä ylittää ennakkoarviot. Osaksi ­tätä tosin selittää työttömyyseläkkeen poistuminen. Ongelmana ovat edelleen työkyvyttömyyseläkkeet, sillä niiden keskimääräinen alkamisikä vuonna 2011 oli vain 51,3 vuotta. Uusien työkyvyttömyyseläkkeiden määrä on vähentynyt vuodesta 2008 lähtien n. 5 % vuosittain.

Tutkimusten mukaan työntekijät pystyvät jatkamaan työssään sairauksista ja heikentyneestä työkyvystä huolimatta, kun työhön palaamista tuetaan. Työjärjestelyt ja kuntouttavat toimet helpottavat työhönpaluuta, jos ne voidaan räätälöidä työntekijän tarpeiden mukaisesti. Sairauspoissaolojen kirjoittaminen ja jatkaminen miettimättä työhön palaamisen mahdollisuuksia ei palvele työntekijöitä eikä yhteiskuntaa.

Riitta Sauni
dosentti, ylilääkäri
Työterveyslaitos

Jukka Uitti
dosentti, ylilääkäri
Työterveyslaitos

Kristiina Mukala
LT, lääkintöneuvos
sosiaali- ja terveysministeriö

Kuva: Panthermedia

Julkaistu Lääkärilehdessä 42/2013.