Perheterapiaa määritellessä pitää pohtia, ketkä kuuluvat perheeseen. Ajattelemme helposti, että perheen muodostavat isä, äiti ja lapset. Perheen rajoja voidaan kuitenkin laajentaa niihin, jotka asuvat saman katon alla, ja joskus perheeseen kuuluviksi lasketaan myös isovanhemmat.
On myös yhä monimuotoisempia uusperheitä sekä perheitä, joissa on samaa sukupuolta olevat vanhemmat. Eri kulttuureissa käsitykset siitä, mikä on perhe, ovat vielä hyvinkin erilaisia. Onkin mielekkäämpää tarkastella läheisverkostoja ja pohtia hoitoa suunnitellessa, kenestä voisi olla potilaalle apua.
Kohteena vuorovaikutusverkosto
Perhe- ja verkostoterapian kohteena on vuorovaikutusverkosto ja verkoston historia. Potilas otetaan siis huomioon paitsi yksilönä, myös osana hänen perhettään ja lähipiiriään. Muissa terapiamuodoissa – myös ryhmäterapioissa – kohteena on yksilö.
Perheterapian taustaoletukset voidaan pelkistää seuraavasti: Mieli rakentuu vuorovaikutuksessa. Mielenterveytemme on olennaisesti sidoksissa vuorovaikutusverkostomme nykytilaan ja historiaan.
Historia välittyy sukupolvesta toiseen vuorovaikutuksessa ja on nähtävissä nykyhetken voimavaroina ja ongelmina. Toisaalta yksittäisen verkoston jäsenen ongelmat ovat aina yhteydessä ja vaikuttavat koko verkostoon.
Perheterapia ei ole yksittäinen terapiamuoto
Perheterapia on yleisin psykoterapiakoulutus Suomessa ja koulutetut työskentelevät suurimmaksi osaksi julkisella sektorilla.
Perheterapian historia psykiatriassa alkaa 1950-luvulta, jolloin sitä kehitettiin erityisesti lastenpsykiatriassa ja psykoosien hoidossa. Perheiden kanssa on toki työskennelty huomattavasti aikaisemmin, erityisesti sosiaalitoimen ja kirkon piirissä.
Perheterapia ei ole yksittäinen terapiamuoto, vaan joukko erilaisia terapiamenetelmiä. Se on vuosien mittaan poiminut palasia keskeisistä yksilö- ja ryhmäterapiasuuntauksista.
Suomessa perheterapiakoulutuksen saaneiden määrä kasvoi voimakkaasti 1980-luvulla Suomen Mielenterveysseuran käynnistettyä kolmivuotisen koulutusohjelman suurimmilla paikkakunnilla. Koulutuksessa paneuduttiin keskeisiin perheterapiamuotoihin.
Sittemmin täydennyskoulutuskeskukset, sairaanhoitopiirit ja yksityiset tahot ovat jatkaneet traditiota. Nykyisin koulutus toteutuu yliopiston valvonnassa.
Perhenäkökulmasta on hyötyä
Lukuisia perheterapiamenetelmiä on kehitetty vaihdellen erilaisista muutaman tapaamisen konsultaatioista ja lyhytterapioista vuosien mittaisiin hoitoihin. Perheterapiassa on tavallista yhdistää eri menetelmiä. Tarpeen mukaan voidaan käyttää esimerkiksi ei-kielellisiä, psykodraamatyyppisiä keinoja.
Vuosien mittaan perheterapia on alkanut muistuttaa enemmän arkista keskustelua. Erilaiset tekniikat ovat edelleen käytössä, mutta niitä käytetään joustavammin, eivätkä ne ole korostetusti esillä.
On vaikea sanoa, milloin perhenäkökulmasta ei olisi hyötyä. Sen avulla saa nopeasti yleiskuvan potilaan ja hänen verkostonsa kokonaistilanteesta. Jonkintasoinen perheterapiakoulutus soveltuu hyvin mielenterveystyöläisen peruskoulutukseksi tai yleislääkärinkin työkaluksi.
Yksilö vai perheterapia?
Karkeana yleissääntönä pidemmän psykoterapiamuodon valinnassa voi pitää sitä, miten hyvin ongelma rajautuu yksilön ongelmaksi. Selkeästi pään sisällä pysyvä ongelma soveltuu yksilöterapialla hoidettavaksi ja komplisoituneissa tilanteissa perhe-/verkostoterapia on tarpeen ainakin osana hoitoa.
Tosin perheissä ongelmat harvoin pysyvät puhtaasti mielen sisäisinä; ne vaikuttavat erityisen selvästi perheen mahdollisiin alaikäisiin. Tyypillisesti perheinterventioita käytetään esimerkiksi seuraavissa tilanteissa: kriisitilanteiden tutkimus ja hoito, ongelmatilanteiden tutkiminen, erilaiset perheen ja parisuhteen ongelmat, lasten ja nuorten ongelmat, työyhteisöjen ja muiden vuorovaikutusverkostojen ongelmat (sovellettuna), ja psykiatristen sairauksien hoito.
Perheterapiaprosessit kestävät yleensä 1–3 vuotta
Perhetilanteen arviointiin, konsultaation tai ongelmatilanteen tutkimiseen tarvitaan yleensä 1–3 tapaamista; kestoltaan tapaamiset ovat 1–2 tuntia. Täydennettynä potilaaksi määritellyn yksilötutkimuksella, saatu yleishahmotus mahdollistaa psykoedukaation ja tarkemmin räätälöidyn psykoterapiasuunnitelman tekemisen, jossa otetaan huomioon koko verkoston tarpeet.
Varsinaiset perheterapiaprosessit kestävät yleensä 1–3 vuotta. Tapaamistiheys ja yksittäisen tapaamisen kesto vaihtelevat terapeutin työtapojen mukaan. Tiiviimmillään perhettä/paria tavataan viikoittain, usein kuitenkin tapaamistiheys on 1–2 kertaa kuukaudessa.
Tapaamistiheys voi myös ohjautua prosessista lähtien: kriisin aikana tavataan tarvittaessa hyvinkin tiiviisti, toisaalta jollekin keskeiselle asialle ja siihen liittyville muutoksille voidaan antaa aikaa sisäistyä muutama kuukausi.
Perheterapeuteista poikkeuksellisen suuri osa työskentelee julkisella sektorilla ja heitä on eri puolilla maata, joten saatavuus on varsin hyvä. Ainakin suuremmissa kaupungeissa perheterapiaa on saatavissa myös yksityisesti.
Perheterapia on moni-ilmeinen ja monessa tilanteessa käyttökelpoinen psykoterapiamuoto. Se ei vaikuta pelkästään potilaaksi nimettyyn, vaan laajemminkin verkoston jäseniin. Kriisitilanteissa näin nähdään helpommin kaikkien asianosaisten, erityisesti lasten tuen ja avun tarve.
Julkaistu kokonaisuudessaan Lääkärilehdessä 41/14. Alkuperäinen artikkeli löytyy liitteestä.
Kirjoittaneet:
Klaus Lehtinen
LT, dosentti, psykiatrian toimialuejohtaja, VE perheterapeutti SMS
TAYS
Elina Haapaniemi
LL, psykiatrian erikoislääkäri, akuuttipsykiatrian ylilääkäri, VE perheterapeutti
TAYS
Sirpa Lindroos
LL, psykiatrian erikoislääkäri, ylilääkäri, VE perheterapeutti
Forssan mielenterveyskeskus
Kuva:
Panthermedia
