Tulevaisuudesta kirjoittava ei voi tietää, mille raiteille ihmiskunnan kehitys kääntyy. Kukin tässä esitellyistä kirjailijoista katsoo tulevaisuuteen oman aikansa tieteen saavutuksiin nojautuen ja heillä on omanlaisensa näkemys siitä, mitä saattaisi tapahtua. Osa ennustuksista on jo toteutunut, osa toivottavasti ei toteudu koskaan.
Jules Verne (1828–1905) on monella tapaa tieteiskirjallisuuden isä. Vernen kyydissä lukijat pääsivät matkaamaan valtamerten syvyyksiin, maapallon keskipisteeseen, ilmalaivalla maailman ympäri ja avaruusaluksella kuuhun.
Valistuksen optimismi ja teollistumisen ajan usko insinööritieteisiin ovat keskeisiä teemoja Vernen teoksissa: kaikki ihmisen mielikuvituksessaan keksimä on myös toteutettavissa. Luonteeltaan jalo ja ahkera ihminen kykenee lähes mihin tahansa, vaikka roistomaiset raakalaiset kuinka yrittäisivät estää näitä pyrkimyksiä.
Salaperäinen saari on yhdistelmä Vernen lempiaiheita: länsimaisen ihmisen kekseliäisyyttä selvitä vaikeissa tilanteissa ja kykyä valjastaa luonto luomakunnan herran palvelukseen sekä hieman politiikkaa. Suomennoksen vanhahtava kieli kruunaa tarinan.
Kirja on viihdyttävä ja samalla epäuskottava. Yhdysvaltain sisällissodassa vihollisen vangiksi jääneet pohjoisvaltiolaiset pakenevat kuumailmapallolla. Hirmumyrsky heittää heidät keskelle Tyyntä valtamerta, saarelle jota ei ole merkitty edes karttoihin. Saari täytyy kesyttää valkoisen herrasmiehen tarpeita vastaavaksi: rautaa valmistetaan, ruutia tehdään ja nitroglyseriiniä keitetään. Saarelta löytyy myös korkeampaa, tuntemattomasta alkuperästä lähtöisin olevaa teknologiaa, jonka selittämiseen ei kirkkainkaan insinöörimieli kykene. Uudisasukkaat epäilevät jonkin ylimaallisen tahon olevan asialla, kunnes langat vedetään lopulta yhteen varsin yllättävästi.
Verne jaksoi uskoa ihmisälyyn ja rakensi utopioita. Hänen seuraajansa tieteiskirjallisuuden ykkösnimenä, H.G.Wells (1866–1946) oli jo paljon varovaisempi uskossaan älyn voittokulkuun. Wellsin Aikakonetta voidaan lukea jopa varhaisena dystopiana.
Teollisen vallankumouksen aikaisessa Britanniassa luokkajako oli kärjistynyt entisestään: työväenluokka raatoi tehtaissa ja kaivoksissa tuottaakseen varallisuutta kartanoissaan haahuilevalle yläluokalle. Marxilaisuudesta kiinnostunut Wells käyttikin aikansa sosiaalista eriarvoisuutta kirjansa aihiona.
Aikamatkaajan seikkailut voi tulkita poliittisena manifestina, sillä vuonna 802 701, johon Aikakone päähenkilön heittää, ihmissuku on lopullisesti jakautunut. Maan päällä paratiisimaisissa olosuhteissa elävät eloit viettävät aikaansa lasten lailla leikkien ja naureskellen. Fyysistä ponnistelua ei tunneta eikä liioin kulttuuria missään muodossa. Seuraavasta päivästä ei ole huolta, pimeys tosin kauhistuttaa, syystäkin.
Maan sisälle pesiytynyt ihmissuvun toinen haara, morlokit, pelkäät valoa ja elävää omissa syvyyksissään, mutta käyttää eloita ravinnokseen. Ihmiskunta on degeroitunut kahteen yhtälailla huonoon suuntaan. Perusviktoriaaninen, suoraryhtinen aikamatkaaja ei yrityksistään huolimatta pysty vaikuttamaan asioihin, sillä kaikenlainen sivistys on maapallolta hävinnyt.
Vielä ennen toista maailmansotaa tieteiskirjallisuus pyrki tarjoamaan edes himmeitä moraalikäsityksiä ja toivoa inhimillisyyden säilymisestä. Kylmä sota ja ydinaseet loivat kuitenkin pessimismiä. Syntyi ns. Cyberpunk -tyylisuunta, jossa ihmiset elävät uhkaavassa ja epätodellisessa maailmassa. Yksittäiset henkilöhahmot saattavat olla empaattisia, mutta järjestelmän tunteettomien rattaiden jauhaessa hekin ovat kädettömiä.
Philip K. Dick (1928–1982) esittää teoksissaan varsin synkeän kuvan ihmiskunnan tulevaisuudesta. Palkkionmetsästäjä-kirjan päähenkilö Rick Deckard jäljittää ammatikseen maahan siirtokuntaplaneetoilta paenneita androideja, joilla on ihmisen ulkomuoto, mutta joilta puuttuu inhimillinen kykyä tuntea. Myös oikeilta ihmisiltä tämä kyky on osittain kadonnut ydinsodan jälkeisessä laskeumasateessa. Tunteet haetaan laitteiden avulla ja puolison mielialaa voidaan manipuloida mittaria säätelemällä, ei teoin.
Deckardilla on kuitenkin jäljellä aitoja tunteita. Androideja jäljittäessään hän pohtii, voisiko näillä olla sielu, jonka monet oikeat ihmiset ovat menettäneet. Jahdin aikana androideista paljastuu persoonallisia ominaisuuksia, joita niihin ei alunperin ollut ohjelmoitu, kuten kyky oppia ja omaksua uusia asioita. Kun takuu umpeutuu ja androidit kuolevat, heille jää kaipuu elämään niin kuin ihmisillekin.
Kirja on monella tavalla synkkä, mutta herättää myös ajatuksia. Se lienee tieteiskirjallisuuden tai ylipäänsä kirjallisuuden tehtävä.
Esitellyistä kirjoista on tehty lukuisia eritasoisia elokuvia, joista tunnetuin lienee Ridley Scottin Palkkionmetsästäjästä ohjaama Blade Runner. Suosittelen kirjojen lukemista ennen elokuvien katsomista. Kirjan kuvaston luominen omassa päässä ennen leffaa on ainutkertainen kokemus, jota paraskaan ohjaaja ei voi toteuttaa.
Arvio julkaistu Lääkärilehdessä 24/14.
Kirjoittanut:Juha T. Laine
Salaperäinen saari. Jules Verne. Alkuteos L’île mystérieuse (1874), suom. Urho Kivimäki. Karisto 1977 (kuvassa Otavan painos).
Aikakone. H.G. Wells. Alkuteos The Time Machine (1895), suom. TeroValkonen. Desura 2000.
Palkkionmetsästäjä. Philip K. Dick. Alkuteos Do Androids Dream of Electric Sheep (1968), suom. Kari Nenonen. Jalava 1989.
