Ensimmäinen protonipumpun estäjä tuli markkinoille Yhdysvalloissa vuonna 1989, ja neljä vuotta myöhemmin eosinofiilinen ruokatorvitulehdus tunnistettiin omaksi sairaudekseen, kirjoittavat Tiina Kauppila ym. Lääkärilehdessä (35/2019). Tämä tarjoaa houkuttelevan ajallisen selityksen eosinofiilisen ruokatorvitulehduksen esiintyvyyden kasvulle viime vuosikymmeninä.
Protonipumpun estäjillä (PPI) on eosinofiilisessa ruokatorvitulehduksessa kaksi roolia. Varhaislapsuudessa käytettynä ne näyttävät lisäävän taudin riskiä, mutta niitä käytetään myös taudin hoidossa.
Muita hoitolinjoja ovat nieltävät paikallisesti vaikuttavat kortikosteroidit sekä ruokavalio, jossa yleensä vältellään maitoa, vehnää, kananmunaa, soijaa, pähkinöitä, kalaa ja äyriäisiä.
Muiksi taustatekijöiksi on ehdotettu hygieniahypoteesia, mikrobiomin dysbioosia, erilaisia ympäristötekijöitä, Helicobacter pylorin vähentymistä ja gastroesofageaalisen refluksin yleistymistä.
Sairastumisalttiutta lisääviä geenejä on tunnistettu useita. Osa geeneistä on yhdistetty yksinomaan eosinofiilisen ruokatorvitulehdukseen, osa myös atooppisten sairauksien puhkeamiseen.
Yleisin liitännäissairaus on ruoka-allergia, ja ruoan allergeenien on todettu olevan yleisin eosinofiiliseen ruokatorvitulehdukseen liittyvä tekijä.
Allergiatestien merkitys taudin hoidossa on kuitenkin kiistanalainen. Näyttää siltä, että atooppisissa allergioissa vaikuttavat immunoglobuliini E (IgE) -vasta-aineet eivät ole välittäviä tekijöitä eosinofiilisessa ruokatorvitulehduksessa.
Taudin tyypillinen ensioire kaikenikäisillä on nielemisvaikeus, usein lihanpalan juuttuminen ruokatorveen. Tähystyksessä ruokatorvessa nähdään taudille tyypillisiä muutoksia, kuten turvotusta, rengasmaista ahtaumaa, vaaleita läiskiä, uurteita tai haavaumia.
Tyypillisin sairastumisikä on 20–40 vuotta, ja tautia esiintyy enemmän miehillä kuin naisilla.
Lähde: Kauppila T, Heikkinen M, Mäkelä M, Merras-Salmio L. Miten tunnistan eosinofiilisen ruokatorvitulehduksen? Suom Lääkäril 2019;74:1874–1880.
Kirjoittaja
Tiina Lautala
toimittaja
Artikkeli on julkaistu alun perin Lääkärilehdessä 28.8.2019.
