Tyypin 1 diabetes on Suomessa lapsilla yleisempi kuin missään muualla maailmassa, ja taudin ilmaantuvuus on lisääntynyt noin neljä prosenttia vuosittain, kuitenkin tasaantuen viime vuosina.
Diabeteksen yleisyyden tuomasta runsaasta hoitokokemuksesta huolimatta sen hoitotuloksissa on parantamisen varaa. Tuoreessa tutkimuksessamme selvitimme, kuinka usein tyypin 1 diabetesta sairastavien lasten hoitotasapaino parani ja minkälaiset tekijät olivat siihen yhteydessä.
Suurella osalla lapsista diabeteksen hoitotasapaino ei ole tavoitetasolla
Diabeteksen hoitotasapainon arvioinnissa käytetään glykosyloitunutta hemoglobiinia (HbA1c). Tämä kuvastaa keskimääräistä verensokeritasoa mittausta edeltäneen noin 6–8 viikon ajalta.
Tutkimuksellemme oli tarvetta. Diabeteksen hyvällä hoitotasapainolla on suuri merkitys potilaan elämänlaadun ja elinmuutosten ehkäisemisen kannalta, mutta esimerkiksi DEHKO 2009 -raportin mukaan vuosina 2003–2008 diabetesta sairastavista lapsista keskimäärin 70 prosentilla HbA1c-lukemat olivat yli silloisen tavoitetason (HbA1c> 8,0 %). Tämän hetkinen yleinen HbA1c-tavoite lapsilla on korkeintaan 7,5 % (alle 60 mmol/mol).
Tutkimuksen teko
Tutkimus tehtiin Taysin lasten diabetespoliklinikalla, ja se perustui potilaskertomusmerkintöihin ja poliklinikan hoitorekisteritietoihin ajalta 2005–2012. Tutkimukseen otettiin mukaan kaikki alle 16-vuotiaat potilaat, jotka olivat sairastaneet tyypin 1 diabetesta vähintään kaksi vuotta ennen tarkastelujakson alkua ja joilla oli ollut vähintään viisi erillistä diabeteksen seurantarekisteriin kirjattua käyntiä diabetespoliklinikalla. Edellä mainitut valintakriteerit täyttäviä potilaita löytyi 454, ja tämä joukko muodosti tutkimuksen lähdeaineiston.
Hoitotasapainoaan merkittävästi (HbA1c-keskiarvojen muutos ≥ 1 %-yksikkö) ja pitkäkestoisesti (≥ 1 vuosi) parantaneet potilaat muodostivat hoitotasapainoaan parantaneiden ryhmän. Kullekin hoitotasapainoaan parantaneesta valittiin kaksi iän, sukupuolen ja sairauden keston suhteen kaltaistettua verrokkia.
Hoitotasapainoaan parantaneiden ryhmää verrattiin lisäksi verrokeista muodostettuun huonommassa hoitotasapainossa olevien alaryhmään. Ryhmien välisiä eroja analysoitiin ehdollisella logistisella regressioanalyysillä.
Mikä vaikuttaa hoitotasapainoon?
Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, kuinka usein lasten ja nuorten hoitotasapainossa tapahtuu merkittävää ja pitkäkestoista paranemista. Lisäksi perehdyimme siihen, onko tämä mahdollisesti yhteydessä muutoksiin hoitomuodossa, seurantakäyntien ja hoidonohjauksen määrässä tai muutoksiin elämäntilanteessa, harrastuksissa tai asenteissa.
Tutkimuksessa selvisi, että hoitotasapaino parani pitkäkestoisesti ja merkittävästi 10 prosentilla lapsista, yhtä usein tytöillä ja pojilla. Suuri osa hoitotasapainoaan parantaneista oli yläkouluikäisiä.
Murrosiässä hyvän hoitotasapainon saavuttaminen on usein haasteellista, koska hormonitoiminnan muuttuminen aiheuttaa insuliiniresistenssiä ja diabeteksen hoitaminen siirtyy enenevästi nuoren itsensä vastuulle juuri silloin, kun se huonoiten sopii muuhun elämään.
Toisaalta muun muassa näistä syistä tässä ikäryhmässä hoitotasapainossa onkin usein eniten parantamisen varaa. Aiemmissa tutkimuksissa on havaittu, että nuorten huono hoitotasapaino on ollut yhteydessä esimerkiksi perheensisäisiin ristiriitoihin ja stressaaviin elämäntapahtumiin, kun taas hyvät perhesuhteet ovat liittyneet parempaan hoitotasapainoon.
Kiinnostus ratkaisee
Tulokset paljastivat, että hoitotasapainoaan parantaneiden potilaiden ryhmässä asennemuutoksia oli tapahtunut merkittävästi enemmän kuin verrokkiryhmissä. Potilaan kiinnostus oman sairautensa hoitoon näyttäisikin olevan yksi tärkeimmistä hoitotasapainoon vaikuttavista tekijöistä. Jos motivaatio sairauden hoitamiseen puuttuu, hyvätkään hoitovälineet eivät paranna tilannetta.
Hoitotasapainoaan parantaneiden ja verrokkien ryhmät eivät merkittävästi eronneet toisistaan insuliinihoitoon liittyvien muutosten määrän suhteen. Toisaalta yksittäisen potilaan kohdalla hoitoon liittyvät muutoksetkin saattavat olla juuri se tekijä, joka lisää kiinnostusta diabeteksen hoitoon.
Hoitotasapainoaan parantaneiden ryhmän ja kaikkien verrokkien ryhmän välisessä vertailussa eroa oli asennemuutosten lisäksi annetun erityisen hoidonohjauksen, diabetekseen liittyvien osastojaksojen ja ylimääräisten hoitajakäyntien määrässä. Nämä erot saattavat kuitenkin selittyä kaikkien verrokkien ryhmän keskimäärin paremmalla hoitotasapainolla. Tässä ryhmässä tarvetta hoidon tehostamiselle ei kaikkien potilaiden kohdalla välttämättä edes ollut.
Muutosten taustalla erilaiset tekijät
Asennemuutosten aikaansaaminen vaatii eri yksilöiden kohdalla erilaisia toimenpiteitä ja eri keinojen kokeilemista. Etukäteen ei voi tietää, mikä keino toimii kenenkin kohdalla ja toisaalta asennemuutoksen saattaa hyvinkin aiheuttaa myös jokin hoitohenkilökunnasta riippumaton tekijä.
Vaikka sekä tyttöjen että poikien hoitotasapaino koheni, muutosten taustalla saattavat olla erilaiset tekijät. Tyttöjen potilaskertomuksiin oli kirjattu merkittävästi enemmän elämäntilanteen ja harrastusten muutoksia kuin poikien potilaskertomuksiin.
Joko ulkoiset tapahtumat vaikuttavat enemmän tyttöjen kuin poikien hoitotasapainoon tai tytöt kertovat asioistaan helpommin, jolloin niitä kirjataankin useammin. Erään tutkimuksen mukaan diabetesleirit näyttivät vaikuttavan myönteisesti enemmän diabetesta sairastavien nuorten tyttöjen kuin poikien hoitotasapainoon.
Asiantuntijatapaamiset antavat välineitä sairauden hallintaan
Vertailu eri ryhmien välillä osoitti, että huonommassa hoitotasapainossa oleviin lapsiin kohdistetaan enemmän huomiota kuin paremmassa hoitotasapainossa oleviin – kuten luonnollista onkin.
Kuitenkin psykologin tai lasten- tai nuorisopsykiatrin sekä ravitsemusterapeutin tapaamisia näytti olleen huonommassa hoitotasapainossa olevien verrokkien ryhmässä suhteessa vähemmän kuin kaikkien verrokkien ryhmässä tai hoitotasapainoaan parantaneiden ryhmässä, vaikkakaan ero ei ollut tilastollisesti merkitsevä.
Kliinistä merkitystä tällä erolla saattaa silti olla. Psykologin, psykiatrin tai ravitsemusterapeutin tapaamiset ovat keinoja vaikuttaa lapsen ajatuksiin omasta sairaudestaan, ja samalla asiantuntijatapaamiset antavat välineitä sairauden hallintaan.
Hoitotasapainoaan parantaneiden ryhmässä lähes kolmella neljästä hoitotasapaino oli melko huono. Tarvetta muutokselle siis todella oli, mutta toisaalta tulokset osoittivat myös, että muutokset ovat mahdollisia.
Kirjoittaneet:
Laura Kivelä
lääketieteen kandidaatti
Tampereen yliopisto, lääketieteen yksikkö
Matti Salo
dosentti, ylilääkäri
Pirkanmaan sairaanhoitopiiri, tiedekeskus
Tampereen yliopisto, Lasten terveyden tutkimuskeskus
Päivi Keskinen
dosentti, erikoislääkäri
Tays, lastentautien vastuualue
Tampereen yliopisto, lääketieteen yksikkö, Lasten terveyden tutkimuskeskus
Kuva:
Panthermedia
