Sotalapsuuden vaikutuksista on alettu puhua yhä enemmän. Myös kokemuksen terveysvaikutuksia on alettu selvittää. Kukaan ei kuitenkaan voi ymmärtää sotalapsikokemusta niin kuin sotalapsi itse. Tämän lisäksi jokaisen ihmisen kokemus on omanlaisensa. Toiset pääsivät rakastavaan kotiin ja osa ei sopeutunut ulkomaille koskaan.
Helsingin seudun sotalapset -yhdistyksen perustajajäsen Liisa Pöyhönen on kuullut monenlaisia tarinoita sotalapsuudesta. Hänen mielestään media kertoo liian usein kielteisiä tarinoita. Siksi hän haluaa jakaa Potilaan Lääkärilehdessä oman kokemuksensa.
Sotainvalidin lapsi
Sodan alkaessa Liisan perheen elämä muuttui. Isä lähti sotaan, pommitukset pelottivat ja ruokaa oli niukasti. Pikkusisko Liisa oli pieni ikäisekseen ja sairasteli paljon. Lääkäri uskoi tämän johtuvan muun muassa siitä, että lapsi oli syntynyt keskosena.
Liisa söi vähän, eikä hänelle maistunut kuin maito ja sokeri. Toisinaan hän jäi kiinni vanhempien sisarusten Martin ja Seijan maito-osuuksien varastamisesta ja sai selkäänsä.
Kun perheen isä haavoittui sodassa, sai Liisa mahdollisuuden lähteä sotalapseksi Ruotsiin. Sotaorvot ja haavoittuneiden lapset olivat nimittäin etusijalla. Lääkäri määräsi Liisan Ruotsiin ja äiti alkoi suostutella tyttöä lähtemään. Liisa ei ollut ajatuksesta kovinkaan innoissaan. Toisaalta tyttö haaveili maalla asumisesta ja pelkäsi sotaa.
Matka Ruotsiin
Nyt 78-vuotias Liisa Pöyhönen katselee vanhaa rekisterikorttiaan. Sellainen tehtiin aikoinaan kaikista sotalapsista. Kortista käy ilmi Liisan terveydentila ennen matkaa. Hän oli kuusivuotias, 105 senttiä pitkä ja vain 16,66 kiloa painava.
Pöyhösellä on mukanaan myös lapsuuden aikainen passikuvansa, jossa pieni Liisa katsoo vakavasti kameraa kohti. Pöyhönen paljastaa tytön kuitenkin olleen myös hyvillään, sillä naapurin täti oli onnistunut hankkimaan hänelle hienon käytetyn leningin, jossa oli oranssit kaulukset.
Pöyhönen kertoo jännittäneensä lähtöä jonkin verran. Hän matkusti yhdessä muiden lasten kanssa ensin Tukholmaan. Lapset viettivät pari päivää toimintansa lopettaneessa hotelli Anglaisissa karanteenissa. Lääkärintarkastusten jälkeen junavaunullinen lapsia lähetettiin etelään.
Matkan aikana lapsia tiputettiin asemilla pois. Liisa jäin junasta Reftelen asemalla viiden muun tytön kanssa. Junaan jäi vielä paljon lapsia vilkuttamaan poisjääneille.
– Juna-asemalla meitä oli vastassa kunnan sotalapsikomitean puheenjohtaja ja paikallinen kirkkoherra. Syster-tätini tuli hakemaan minua asemalta pyörällä ja vei Nennesmon kylään. Muistan saapumisestani vain kauniin talon, ihanan keittiön ja vihreän paneloidun seinän.
Kirjeenvaihtoa ja rakkautta
Pöyhönen kertoo elämästään Syster-tädin kanssa hymyillen lempeästi. Kommunikointi oli aluksi hieman vaikeaa, mutta Liisa oppi ruotsia nopeasti. Lisäksi äiti oli opettanut hänelle ennen lähtöä muutaman ruotsinkielisen sanan, kuten leipä ja vessa.
Vähitellen Liisalle selvisi, että tädillä ei ollut omia lapsia. Täti oli ollut naimisissa, mutta hänen miehensä oli kuollut. Liisan saapuessa täti asui maatilalla ja oli miehensä veljen Rudolfin taloudenhoitaja. Oli ollut Rudolfin idea ottaa sotalapsi kotiin.
Pöyhönen näyttää kuvaa, jossa Liisa katsoo tuimasti eteensä. Syynä mökötykseen oli tädin halu laittaa päähän punainen rusetti.
– En osannut sanoa heille, että en halua ryssän väriä päähäni, joten jouduin vain murjottamaan, Pöyhönen kertoo.
Liisa osasi kirjoittaa äidilleen Suomeen ja tämä kirjoitti hänelle takaisin. Myös äiti ja Syster-täti lähettivät ruotsiksi kirjeitä toisilleen. Tämä helpotti koti-ikävää.
– Sain kosolti rakkautta ja aterioilla aina tärkeitä kananmunia, hunajaa ja kermaa. Päivittäin kermaa! Terveyteni kohentui pian. Minusta pidettiin ja ystävystyin suvun ja naapuruston lasten kanssa, Pöyhönen kertoo.
Liisa Lucia-neitona
Liisa kävi aluksi koulussa kuunteluoppilaana. Hänen ruotsinkielentaitonsa kehittyi kuitenkin nopeasti. Siksi hän sai puolenvuoden kuunteluoppilaana olemisen jälkeen osallistua opetukseen muiden lasten tavoin.
Tyttö sopeutui uuteen elämään nopeasti. Tässä auttoi lämmin vastaanotto, kielitaidon kehittyminen ja hyvät ystävät. Esimerkiksi vuonna 1943 Liisa valittiin kylän Luciaksi. Se teki tytön iloiseksi ja hän sai lähettää äidilleen valokuvan, jossa hän poseerasi Lucia-neitona.
Kun sota loppui 1945, Suomen valtio vaati, että sotalapset palaisivat kotiin. Liisaa käsky ei miellyttänyt.
– Kirjoitin äidilleni kirjeen, jossa sanoin, etten halua tulla kotiin. Täti sanoi, etten voi kirjoittaa äidilleni niin ja sotki kirjoitukseni. Kun äitini sai kirjeen käsiinsä, hän katsoi valoa vasten, mitä kirjeestäni oli sotkettu. Sen jälkeen hän kirjoitti, että saan jäädä toistaiseksi, jos haluan. Lopulta sovimme, että käyn Ruotsissa kansakoulun loppuun.
Kaikki ei kuitenkaan edennyt suunnitelmien mukaan. Liisan isosisko joutui auto-onnettomuuteen ja kuoli. Silloin vanhemmat vaativat, että hänen on palattava takaisin Suomeen. Hän kävi 4. luokan loppuun ja matkusti kesän 1946 sotalapsilähetyksessä kotiin.
Paluu Suomeen
Paluu Suomeen jännitti Liisaa melkein yhtä paljon kuin lähtökin. Etenkin haavoittuneen isän vointi pelotti. Mitä jos isä ei olisikaan kunnossa?
Kaikki kääntyi kuitenkin parhain päin. Isä oli terve ja koulu sujui myös Suomen puolella. Osa koulukavereista kutsui Liisaa aluksi punkeroksi ja pulsteriksi ja jättivät kutsumatta häntä leikkeihin. Äiti kuitenkin selitti, että lapset olivat kateellisia hienoista vaatteista ja kunnon kengistä. Liisa ei lopulta välittänyt paljoakaan ilkeistä puheista vaan haki kotoa kaikille karkkia. Pian kiusoittelu loppuikin.
Tyttöä myös lohdutti tieto, että hän oli milloin tahansa tervetullut Ruotsiin. Jos täti olisikin poissa, hänen suuri sukunsa pitäisi Liisasta huolta.
Yhteyden pito ei loppunut
Pöyhönen ei muuttanut koskaan takaisin Ruotsiin, mutta on käynyt maassa ahkerasti. Kouluaikana hän vietti Syster-tädin luona kolme kesää ja perheen perustamisen jälkeen hän kävi Ruotsissa aina silloin kun pääsi. Nykyään hän yrittää käydä lapsuuden maisemissaan joka toinen vuosi.
Syster-täti oli Pöyhöselle loppuun saakka tärkeä. Täti kuoli dementoituneena 1983. Ruotsissa on kuitenkin liuta Pöyhösen ruotsalaisia "sukulaisia", jotka ottavat hänet aina mielellään vastaan. Tädin vanhaa maataloa pitää yllä yksi Pöyhösen ruotsalaisista "serkuista".
Sotalapset eivät ole tasapaksua massaa
Pöyhönen on toiminut Helsingin seudun sotalapsiyhdistyksessä aktiivisesti sen perustamisesta asti, pian parikymmentä vuotta. Tänä aikana hän on kuullut monia erilaisia tarinoita sotalapsuudesta. Hän tietää olleensa onnekas.
– On niitä, jotka menivät sotalapsiksi niin pieninä, että he eivät palatessaan tunnistaneet oikeita vanhempiaan. Jotkut lapset laitettiin junaan ja heille uskoteltiin, että äiti tulee perässä. Joillekin lapsille ei kirjoitettu. Toisaalta on myös sotalapsia, kuten minä, jotka saivat rakkautta ja olivat yhteydessä vanhempiinsa. Suomalainen identiteetti ei missään vaiheessa kadonnut eikä sitä pyritty poistamaan, hän sanoo.
Pöyhönen on lukenut monia vertailutilastoja, joissa sotalasten terveyttä on verrattu Suomeen jääneiden lasten terveyteen. Hänen mielestään näissä vertailutilastoissa tärkeitä huomioonotettavia tekijöitä ovat ennen kaikkea lapsen ikä lähtöhetkellä, oliko lapsi nähnyt sotaa, millaisista olosuhteista hän lähti, miten lapsi valmennettiin lähtöön, miten lapseen oltiin yhteydessä ja miten lapsi otettiin kotona, koulussa tai suvussa vastaan.
Myös se, mitä paluun jälkeen tapahtui, vaikutti kokemuksiin. Pöyhönen muistaa erään sotalapsen kertoneen tottuneensa silkkilakanoihin Ruotsissa ja joutuneensa Suomessa hellahuoneen pöydän alle nukkumaan.
– Me emme olleet tasapaksua massaa, vaan yksilöitä. Ainoa yhteinen tunnustekijä meillä oli tuo nimilappu kaulassa, ei muuta. Suurena etuna oli se, että me isommat saimme jo varhain vahvan itsetunnon, kun oli pakko itse edustaa itseään siellä vieraissa oloissa. Aivan pienillä tilanne oli toinen. Jotkut lapset lyttääntyivät täysin. Emme ole homogeenista joukkoa, jota olisi yhtenä massana helppo verrata silloin, saatikka aikuisina, hän sanoo.
Pöyhönen on usein miettinyt myöhemmin pystytettyjä sotalapsipatsaita. Haaparannan patsaan lapsi seisoo yksin kädet kasvoillaan ja Kemissä lapsi on kääriytyneenä peittoon piiloon. Hänen mielestään patsaat kuvaavat vain yhtä totuutta. Hän haluaisi myös sellaisen patsaan, jossa lapsi tanssisi onnellisena lehmien joukossa maatilalla – aivan kuten Liisakin.
Kirjoittanut:
Johanna Nykopp
toimittaja
Kuva:
Liisa Pöyhösen valokuva.
Kuvassa Liisa (pienin tyttö keskellä) on Nennesmon naisten kanssa valamassa kynttilöitä. Liisa sai lähettää omat pienet kynttilänsä Suomeen äidille joululahjaksi.
