Riippumatta siitä, millainen tulevasta sote-uudistuksesta muodostuu, tulee tämä Suomen terveydenhuollon suurimmaksi muutokseksi mainostettu uudistus tai sen valmistelu kirjautumaan myös maamme historian suurimmaksi hallinnolliseksi farssiksi.
Muistamme edellisen hallituksen aikaiset työryhmien ja niiden vetäjien vaihtumiset. Poliitikot ja asiantuntijat puhuivat täysin eri sävellajilla ja yleensä vielä ristiin. Erilaisia karttapohjia tuli ja meni. Lopulta koko uudistus vesittyi ja siirtyi nykyiselle hallitukselle, jonka ensimmäinen asiantuntijaryhmä on nyt sitten antanut ensimmäisen kannanoton sote-alueiden määrästä ja siitä, että nämä alueet voisivat aloittaa toimintansa vuonna 2019. Hyvällä tuurilla jopa nykyisen hallituksen aikana.
Sairaaloille ja terveyskeskuksille tämä poliittinen kissanhännänveto merkitsee kahdeksan vuoden harmaata jaksoa, jolloin omien organisaatioiden muutokset ovat mahdottomia, kun valtakunnalliset linjaukset puuttuvat. Kukaan ei vastaisuudessakaan ilmeisesti halua johtaa projektia, jonka poliittinen tulenarkuus on käsin kosketeltavaa. Sote-uudistus on siis myös eräänlainen historian ajopuu.
Tuntuu, että joltain tai joiltakin on täysin unohtunut, että potilaita ei hoideta sote-suunnitelmilla tai alueilla. Potilaita hoidetaan nykyisissä sairaaloissa tai terveyskeskuksissa. Sairaalaverkon toimivuudesta ja laajuudesta voidaan olla monta mieltä, mutta juuri siksi ja sote-suunnitelman alkumetreillä olisi pitänytkin saada jokin selvä käsitys nykyisten terveydenhuollon laitosten tulevasta roolista. Miten voidaan suunnitella esim. sairaalan toimintaa ja tilojen käyttöä, kun valtakunnan tasolla ei ole pystytty linjaamaan yhtään mitään?
Kahdeksan vuotta on aika, jolloin sairaaloissa pitäisi jo rakentaa ja remontoida ja reagoida esimerkiksi päivystystoiminnan muutoksiin. Tulevaisuuden linjauksia pitäisi tehdä tilanteessa, jossa maan päätöksenteon liikennevalot ovat sammuksissa. Monessa paikassa tämä on vaikeuttanut varsinkin erikoislääkäreiden rekrytointia, koska kaikki odottavat päätöksiä, joita ei ole vuosikausiin tehty.
Monen sairaalan osalta tilanne alkaa olla vähän sama kuin VR:n toiminta aikanaan lapsuuden kotikaupunkini Uudenkaupungin henkilöliikenteen lopettamisessa. Ensimmäisenä VR muutti tupaten täynnä olevien aamujunien aikatauluja niin, etteivät ihmiset ehtineet niillä Turkuun töihin, minkä jälkeen alkoi ininä liikenteen kannattamattomuudesta. Monessa sairaalassa toimintojen ylläpidon todelliset vaikeudet johtuvat siitä, että tulevaisuuden punainen lanka puuttuu. Ei ole sitten ihme, että lääkärit eivät uskalla hakeutua kaikkiin sairaaloihin töihin. Keinotekoisesti aiheutettu paikallinen lääkäripula onkin sitten hyvä peruste sille, että toimintaa ei kannata jatkaa. Logiikka on täsmälleen sama kuin tuossa VR:n esimerkissä.
Olen tässä asiassa pessimisti. Mitään selkeitä linjauksia emme vielä pitkään aikaan tule näkemään. Sote-uudistus on esimerkki johtamisen ja johtajuuden täydellisestä puutteesta. Jos sote-uudistusta johtaneet olisivat luodanneet maatamme vuosina 1939–44, talvisota olisi julistettu siinä vaiheessa kun Lapin sodan viimeisiä laukauksia olisi ammuttu. Onneksemme sote-sählääjät eivät luodanneet maatamme 70 vuotta sitten.
Heikki Laine
Kirjoittaja on anestesiologian ja tehohoidon erikoislääkäri Mikkelin keskussairaalassa.
Kuva:
Johanna Nykopp
