Mikä on pahinta, mitä voit tehdä toiselle ihmiselle? Poista hänet Facebook-kavereistasi. Ja jos oikein hermostut jollekin, niin poista hänet koko internet-elämästäsi. Virtuaalinen hiekkalaatikko tarjoaa meille aikuisille oivan paikan heitellä virtuaalista hiekkaa toistemme silmille, joutumatta ottamaan henkilökohtaisen kohtaamisen riskiä.
Jos kaipaat huomiota tai lohdutusta, niin soitatko ystävällesi? Todennäköisesti et, vaan laitat vihjailevan Facebook-päivityksen: olen surullinen, olen iloinen, olen mietteliäs ja sitten jäät odottamaan, kuinka monta uteliasta kysymystä tai osanottoa saat osaksesi. Puhumattakaan voimahaleista, joita satelee sadoittain.
Instagram pursuaa toinen toistaan upeampia kuvia: on tekotukkaa, irtoripsiä ja eteerisiä katseita. On selfietä ja belfietä ja teinityöt näyttävät kolmekymmenvuotiailta kuvissa. Vanhemmat ihmettelevät tuohtuneina, kun lapset saavat sopimattomia ehdotuksia internetin kautta, puuttumatta kuitenkaan itse lasten sinne laittamiin kuviin.
Johtuuko välinpitämättömyys siitä, että vanhemmat lataavat itsekin samankaltaisia kuvia samoille sivustoille. Kuinka moni lapsi tai nuori oikeasti tajuaa, että internettiin kerran ladattu kuva pysyy siellä ikuisesti. Tässä asiassa vanhempien tulisi olla valveutuneita. Sosiaalinen media tarjoaa valitettavan lisäkanavan nuorten kiusaamiselle ja epämiellyttävä julkisuus on taattu hetkessä. Nettikiusaamisesta on tullut päivän sana.
Nettipersoonan luominen on helppoa. Voit tehdä itsestäsi pullantuoksuisen äidin, elämäntapaintiaanin, luontoystävän tai poliittisesti valveutuneet yksilön. Kuvissa näennäisesti huolettomina täydelliseen meikkiin sonnustautuneet some-ammattilaiset lataavat elämäänsä muiden ihailtavaksi.
Mikä on todellisuus? Pullantuoksuisella äidillä on harvoin tekoripset ojossa ja useampi kerros tasaisesti levitettyä meikkivoidetta. Myös eteerinen kaukaisuuteen tuijottava katse pyrkii todellisuudessa painumaan väsymyksestä paimentaessaan kolmea alle kouluikäistä lasta ja yrittäessään selvitä tiskeistä ja pyykkivuoresta. Omat kuvani näistä hetkistä eivät saavuttaisi somessa peukutuksia, eivätkä huokausten tulvaa: sä olet ihana tai voi kuinka olet kaunis. Lähinnä tunnen itsesääliä katsoessani valokuvia niiltä ajoilta, kun lapset olivat pieniä. Onnekseni tuolla nuoruuteni esihistoriallisella ajalla ei ollut some-kulttuuria. Toki kuvankäsittelymahdollisuus tunnettiin jo silloinkin, mutta olisiko edes se riittänyt retusoimaan väsyneen lääketieteenopiskelijaäidin outfittiä paremmaksi.
Totuus on tarua ihmeellisempää. Voit sosiaalisessa mediassa törmätä ihmiseen, joka vaikuttaa sanavalmiilta ja ulospäin suuntautuneelta. Tavatessasi saman ihmisen nenäkkäin kohtaat aran, hiljaisen ja jurottavan henkilön. Samoin kuvien kaunotar on muuttunut homssuisesti meikatuksi naiseksi ja kuvien komistusta ei tunnista samaksi mieheksi. Toki itsekin lataan itsestäni mieluummin kuvan, jossa kutrini ovat kampaajan jäljiltä, sen kuvan sijaan, jossa tepastelen mökkimaisemissa virttyneissä kalsareissa kumisaappaat jalassa ja paikallisen rautakaupan mainoslippis takaraivolla keikkuen.
Some-kulttuurissa on paljon hyvääkin. Se tarjoaa mahdollisuuden löytää vanhoja ystäviä, pitää yhteyttä kaukaisiin sukulaisiin ja vaihtaa valokuvia nähtäväksi. Olen saanut monet naurut ystävieni hauskoilla tilannepäivityksillä ja työkavereitteni uskomattoman hauskoilla tarinoilla. Lapsi- ja koirakuvat ilahduttavat minua aina. En voisi elää ilman ” Rakkaudesta Rotuun Rottweiler” -palstaa ja siellä käytäviä välillä erittäin kärkeviäkin keskusteluja.
Sari Halonen
Kirjoittaja on yksityissairaalassa työskentelevä anestesiologian ja tehohoidon erikoislääkäri.
Julkaistu Lääkärilehden verkkosivuilla.
