Harmaapäinen 91-vuotias mies istuu lehtikuvassa vessanpytyn päällä ja hoitaja pukee hänelle päällyshousuja jalkaan. Kuva on sairaalan arkea, jonne on tunkeutunut valokuvaaja sanomalehdestä. Kuva julkaistaan, ja siitä nousee äläkkä. Monet moittivat kuvaa ikäihmisiä halventavaksi. Kuvasta tehdään myös kantelu Julkisen sanan neuvostoon.
Journalismin etiikkaan kantaa ottava JSN pohti vuonna 2014 tätä tapausta pitkään – ja äänestikin. Enemmistö päätyi vapauttavan kannalle todeten, ettei journalistin ohjeita yksityisyyden suojasta rikottu. Iäkäs mies oli itse antanut luvan kuvaustuokiolle juuri tuossa hetkessä; wc-pyttyä oli käytetty vain istuinapuna. Mies ei ollut dementoitunut, vaan toipumassa vakavasta sairaudesta, ja hän tiesi, mistä valokuvaamisessa on kysymys. Lehtijuttu käsitteli geriatrisen yksikön perustamista.
Mikä ihmiset sitten suututti? Millaisina ikäihmiset, seniorikansalaiset tai vanhukset pitäisi mediassa esittää? Ikuisesti toimeliaina ja terveen näköisinä?
Toimittajat ovat perimmäisten kysymysten äärellä kertoessaan vanhuudesta ja vanhoista ihmisistä. Miten heitä pitäisi kuvata ja kuvailla? Moni vanha ihminen ei missään nimessä tahdo itseään kutsuttavan vanhukseksi. Vanhenemista ja ikäpolvien suhteita tutkinut terapeutti ja tietokirjailija Marja Saarenheimo on havainnut vanhuuden jaksottuvan kolmanteen, neljänteen, jopa viidenteen ikään. Samaan aikaan nuoruus on pidentynyt, eikä keski-ikäiseksi tunnustaudu oikein kukaan.
Hohdokkainta Saarenheimon mukaan tuntuu olevan tuo kolmas ikä. Työelämän kahleista vapautuminen suo aikaa elää vihdoin omaa elämää. Suomen ensimmäinen nuorisokulttuurisukupolvi luo ihan uudennäköistä vanhuskulttuuria. Keinutuolit ja kävelykepit on heitetty nurkkaan, ja nyt salsataan, matkustellaan, harrastetaan ystävien tai lastenlasten kanssa. Moni tekee vähän töitäkin, jos itse niin tykkää. Näitä toimeliaita eläkeläisiä kohdellaan mediassakin vielä aktiivisina kansalaisina; he politikoivat, äänestävät ja ennen kaikkea kuluttavat.
Elinajanodotteen pitenemisestä ja toimintakykyisyyden paranemisesta huolimatta raihnaisuus koittaa jossain vaiheessa. Kun sodan vaurioittamat suomalaiset ovat katoamassa ja vaikeita sairauksia on hoidettu hyvin jo vuosikymmeniä, ihmisten ominaispiirteet vaikuttavat vanhuudenvaivoihin. Mutta koska vanhasta ihmisestä tulee vanhus?
Neljäs ikä alkaa jossain lähempänä kahdeksaakymmentä tai ainakin sitten, kun vaivat jo kapeuttavat elämää ja hidastavat harrastusten tahtia. Krooniset sairaudet ovat jättäneet jälkensä, ja tautien ehkäisy alkaa olla liian myöhäistä. Silloin vanhoista ihmisistä aletaan puhua julkisuudessa hoivan kohteina, kestävyysvajeen aiheuttajina ja ennen kaikkea yhtenä joukkona. Neljäs ikä kadottaa yksilön.
Sanotaan, että vanhana ihmisestä tulee lapsi taas. Mediassa ja julkisessa puheessa tämä ainakin näkyy: vanhuksista, samoin kuin lapsista ja nuoristakin, puhutaan yhtenä samankaltaisena ikäryhmänä ja ihmismassana. Vanhuksilta ja lapsilta katoaa oma ääni. Heidän asioistaan puhuvat aikuiset, joilla on virallinen asema, oikeuksia ja valtaa päättää.
Kun vanhaa miestä puetaan sairaalassa, kuka päättää, onko hoivaamisen näyttäminen julkisesti sopivaa? Onhan lohduttavaa nähdä, että meitä autetaan. 91-vuotias saa olla avuton, mutta hän ei ole kyvytön päättämään itse omasta julkisuuskuvastaan.
Ulla Järvi
Kirjoittaja on Tiedetoimittajain liiton pääsihteeri ja viestinnäntutkija sekä JSN:n jäsen.
Kolumni Lääkärilehdestä 8/16.
Lue Julkisen sanan neuvoston päätös tästä.
Lue myös nämä Ulla Järven kirjoitukset:
Kivoja juttuja vai epämukavia kysymyksiä
Olen vaiti ja huudan
