Emilia katseli keittiön ikkunan läpi hiljalleen leijailevia lumihiutaleita. Kello oli hiukan yli neljä aamuyöllä jouluaattona. Yrttitee lämmitti mukavasti sormia kupin ympärillä. Rooboista. Sitä hän oli keittänyt, jotta hänellä olisi jotain tekemistä, sillä uni ei tullut. Sanomalehteä hän joutui vielä odottelemaan, ehkä viiteen – tai jos lehdenjakajalla meni katukäytävillä paksuksi vaipaksi kasautuvan lumen läpi ajaessa tavallista kauemmin, lehti saattoi kopsahtaa postiluukusta vasta ennen kuutta.
Emilia oli saanut rintasyöpädiagnoosin lokakuussa, ja marraskuussa hänet oli leikattu. Nyt hän kävi sytostaattihoidoissa. Se ei häntä valvottanut vaan kortisoni, jota hän otti ison annoksen aina ennen tiputusta, samoin sen aikana ja jälkeen. Se hänet virkisti, vaikka hän kuinka yritti kuvitella sängyssä maatessaan auringonlaskuja ja muita seesteisiä maisemia työntääkseen ne toiset ajatukset pois.
Tämä ilta on kuin jonkinlainen pitkä varjo siitä toisesta illasta, Emilia ajatteli ja hörppäsi haaleaksi käynyttä teetä. Jouni oli ollut seminaariristeilyllä, ja hän oli ajatellut kuinka onnekas hän oli tavattuaan monien sinkkuvuosien jälkeen mukavan miehen. Suihkun jälkeen hän oli hymy suupielessä sivellyt vartalovoidetta, ensin decoltelle ja – tällä kertaa myös alemmas, tuntenut samalla patin ihon alla. Jähmettynyt. Hän oli katsonut itseään peilistä, nähnyt pysähtyneen katseen, käden. Kokeillut uudestaan. Jotain kovaa. Mantelin kokoinen.
Kysta, naisilla on maitorauhasia ja ties mitä muhkuroita rinnoissaan, eivät ne aina ole vaarallisia, ystävät lohduttivat, kun hän odotti vastausta näytteiden lähdettyä laboratorioon tutkittaviksi. Eivätkä miehet tykkää puhua sairauksista, ystävät sanoivat, kun hänen puhelunsa päätyivät yhä useammin Jounin vastaajaan. Sitten tuli soitto ja hänet pyydettiin kuulemaan vastausta lääkärin vastaanotolla. Hän oli varautunut. ”Jouni ei vastaa puhelimeen”, hän sanoi luuriin veljelleen. Ja tämä tuli. Ajoi lähes 300 kilometriä. Istui odotushuoneessa. ”Se on paha”, hän kuuli pöydän takaa.
Seuraavana päivänä hän pyysi Jounia käymään ja kertoi diagnoosin – tämä istui häntä vastapäätä keittiön pöydän toisella puolella. Hän näki pelon välähdyksen tämän silmissä, mutta Jounin ääni ei sitä paljastanut. ”Sitten sinä käyt hoidoissa”, tämä sanoi rauhallisesti silmiin katsoen. Niin sitä pitää, ystävät onnittelivat, kunnon mies se on. Kyllä se pysyy rinnalla. Sillä oli vaan kiireitä. Tuon tapaamisen jälkeen hän ei enää nähnyt Jounia.
”Minä lähden lomalle”, tämä oli kertonut puhelimessa, ”pitkälle lomalle.”
”Hyvää matkaa”, hän oli sanonut.
”Samoin.”
Sellaisesta miehestä, joka ei pysy rinnalla, ei kannata välittää. Sellainen ei ole minkäänlainen mies. Sellaisessa ei ole mitään menetettävää, olivat ystävät lohduttaneet. Näissä oloissa ei sitten löydy ketään muutakaan tilalle, hän oli ajatellut. Ei olkapäätä, johon nojata. Ei ketään. Ei muuta kuin tyyny, johon tarrata yksin yön pimeydessä, kun pelko hiipii nurkissa ja asettuu vartioon ympärille.
Kauhuun. Hikeen ja huutoon, hän oli herännyt. Tänä yönä. Ketään ei ollut näkynyt huoneessa. Vaikka hän oli ollut hetken siitä varma. Seinät olivat paikallaan, pystyssä, samoin pöytä ja kaappi. Jounin jättämä pieni muovinen herätyskello oli ainoastaan tikittänyt hiljaisuudessa. Siinä hän oli istunut hiljaa, yksin, kaljupäisenä ja pelokkaana. Fosforiset viisarit olivat näyttäneet viittä yli kolmea. Silloin hän oli heittänyt peiton syrjään, napannut herätyskellon ja avannut tuuletusikkunan. ”Tunteilla ei ole AIKAA!”, hän oli huutanut pakkasyöhön viskatessaan kellon pimeyteen. Sen jälkeen hän oli pannut teeveden kiehumaan.
Nyt hän katseli ikkunasta pikkutien varteen pysäköityjä autoja. Ne kuuluivat omakotitalojen asukkaille, joiden pihat olivat työkiireiden takia jääneet kolaamatta. Viisi valkoista pehmeää möykkyä, joiden piirteistä erotti auton mallin, mutta ei juurikaan muuta. ”Kyllä sinä jossain vaiheessa nukut, kun olet tarpeeksi valvonut. Sellaista se kortisoni tekee”, hoitaja oli sanonut vetäessään tiputusneulan suonesta. ”Onhan se hyvä lääke. Vähentänyt pahoinvointiakin”, hän oli vastannut ja kuullut surullisen soinnin äänessään, vaikka oli kuinka yrittänyt näyttää reippaalta kuten kaikki muutkin potilaat. Se olikin yllättänyt hänet täysin: ilmapiiri. Hän oli – kieltämättä – tuntenut pelonsekaista kauhua astuessaan syöpäklinikan kyltin alitse pääovesta sisään. Mikä siellä odotti? Millaista siellä oli? Oltiinko tiputuksen aikana hiljaa sängyissä ja lepotuoleissa? Vai, saattoiko naapuripotilaan kanssa vaihtaa muutaman sanan?
Rankkaa se oli, mitä kenelläkin oli, mutta kukaan ei valittanut. Ei nuori äiti, jonka kaksi pientä tytärtä istui kiltisti odottamassa seinän vierustan tuoleissa. He joivat pillillä marjamehua, selasivat satukirjoja – ja kävivät välillä näyttämässä äidille kuvakirjojen ihmeellisiä hahmoja: katso tätä, äiti. Ei näyttänyt myöskään naapurisängyn iäkäs rouva, mitä hänen sisimpäänsä kätkeytyi, kun hopeahiuksinen puoliso luki leppoisasti iltapäivälehden uutisotsikoita. Ja kävi tämän tästä korjaamassa tyynyä selän takana: onko näin parempi? Haluatko sinä, että haen lisää jääpaloja? Ettei limakalvot mene rikki. Siellä hän makasi yksin. Tiputusneula käsivarressa. Jotenkin hän jaksaisi.
Yöt olivat vaikeita. Silloin ei voinut edes soittaa kenellekään, Emilia ajatteli ja vilkaisi kännykän kelloa. Se näytti 04:17. Teekuppi oli tyhjä. Mitä hän nyt tekisi? Hänen katseensa palasi autojonoon – hän kuunteli hetken päätieltä kantautuvaa lumiauran kolinaa – nousi ja käveli vaatekaapille. Muutamassa minuutissa hän oli pukeutunut lämpimään toppahaalariin ja katosi rappukäytävään tarpeelliset varusteet mukanaan.
Kun hän antoi harjalle vauhtia ja kiteiset lumihiutaleet pöllysivät kasvoille, hän hymyili. Miten ihanaa, miten raikasta. Kun ensimmäinen auto oli paljastunut naapurin punaiseksi Skodaksi, hän siirtyi seuraavaan, se oli Volkswagen Passat, jollaista hän oli mielinyt joskus itselleenkin, mutta luopunut ajatuksesta; mihin hän sillä ajaisi? Kaupungissa oli hyvät julkiset yhteydet joka paikkaan, raitiovaunut, bussit ja metrot – ja sukulaisissa hän kävi ainoastaan kolmesti vuodessa: jouluna, pääsiäisenä ja juhannuksena. Veljensä perheen luona. Mutta tänä jouluna hän olisi yksin. Infektiovaaran takia. Hänen vastustuskykynsä oli lähes olematon. Hänen oli vältettävä väkijoukkoja.
Viimeinen autoista oli vanha Mazda. Ruosteen syömä. Kun sen kuulaan vihreä pinta oli puhdas ja ikkunat lumesta vapaat, Emilia kaivoi taskustaan joulukortin. Siihen hän kirjoitti:
Hyvää joulua
Emilia työnsi kortin lasinpyyhkijän alle. Samanlaisen kuin neljään edelliseenkin.
Kun hän hetkeä myöhemmin käveli keittiöön lämmittämään teevettä, hän hymyili katsoessaan ulos ikkunasta: vaaleanpunainen kajo erottui valkeana kimaltelevien puiden takana. Päivästä tulisi kaunis. Uusi aamu – se nousi aina pimeydestä.
Meritta Koivisto
Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija. Hänen esikoisromaaninsa Lontoolainen rakastaja ilmestyi 2006 (Otava) ja toinen romaani, Poissa, Avaimen kustantamana vuonna 2011. Tekeillä on kolmas, toiseen maailmansotaan sijoittuva kirja.
Kuva: Panthermedia
Julkaistu Lääkärilehdessä 50–52/15.
