Vastasyntyneen lapsen uni on ensimmäisen puolen vuoden ajan rakenteellisesti kehittymätöntä ja vuorokausirytmi on kypsymätön. Vauvan fragmentoitunut uni ja sitä seuraava yöheräily muodostavat väistämättömästi koko perheelle haasteen turvata kaikkien perheenjäsenten riittävä uni.
Vanhempien väsyminen voi vaikuttaa haitallisesti myös vauvan unen kehitykseen. Vauvaa tulee aktiivisesti auttaa löytämään oikea vuorokausirytmi, mutta väsynyt vanhempi ei välttämättä jaksa toimia johdonmukaisesti. Oikean vuorokausirytmin löytyminen voi hidastua ja ongelmat voivat pitkittyä.
Lapsiperheiden vanhempien nukkumisesta on tehty hyvin niukasti tutkimuksia. Suomalaisen tutkimuksen mukaan 24 % naisista ja 16 % miehistä piti yöunen määrää liian vähäisenä. Tutkimuksessa ei kuitenkaan otettu huomioon perheen lasten ikää eikä lukumäärää tai lapsen unen laatua.
Kokeellisten tutkimusten mukaan univaje ja katkonainen yöuni lisäävät aikuisten päiväaikaista oireilua. Tyypillisiä univajeen seuraamuksia ovat mielialan lasku, ahdistuneisuus, jännittyneisyys, uupumus ja huono keskittymiskyky. Pienten lasten vanhempien joustava ongelmanratkaisutaito riippui koetusta unen riittävyydestä. Ne vanhemmat, jotka kokivat nukkuneensa alle 7 tuntia yössä, suoriutuivat muita huonommin tarkkuutta vaativista päättelytehtävistä.
Vauvan yöheräily yhteydessä äidin masennukseen
Yöheräily voi vaikuttaa myös äitien mielialaan. Kahdella kolmasosalla niistä äideistä, joilla oli vauvan synnyttyä masennusoireilua, oli lapsen nukkumiseen liittyviä ongelmia. Vauvan yöheräily liittyi äidin masennukseen erityisesti silloin, kun myös äidin uni häiriintyi. Jos taas äiti arvioi unensa laadun hyväksi, masennus oli vähäistä, vaikka vauva herättelikin. Erityisen paljon masennusoireita raportoivat ne äidit, jotka ovat nukkuneet huonosti jo raskauden aikana.
Pikkulapsiperheiden vanhemmat kertovat usein neuvolassa erilaisista lasten uniongelmista ja toivovat niihin nopeita ratkaisuja. Vanhemman kokemus siitä, että lapsen unirytmi kuormittaa perhettä, tulee ottaa vakavasti.
Neuvoloissa ei ole ollut vakiintunutta käytäntöä unihäiriöiden hoitamiseksi niiden yleisyydestä huolimatta. Perheiden hyvinvoinnin tukemiseksi tarvitaan systemaattisia käytäntöjä, joissa tuetaan vauvan unirytmin löytymistä ja siten ennaltaehkäistään vanhempien uupumista ja perheristiriitoja.
Esitämme seuraavassa perusrungon, jonka mukaan lasten unihäiriöitä tulisi arvioida neuvoloissa, kouluterveydenhuollossa ja perusterveydenhuollossa. Sama menettelytapa sopii käytettäväksi kaikissa ikäryhmissä.
Unihäiriön arviointi muodostuu neljästä ulottuvuudesta: unen saannin, unen tarpeen, vuorokausirytmin ja unihäiriön luonteen arvioinnista. Lisäksi unen laatuun vaikuttavat ympäristötekijät tulee kartoittaa. Pohjaksi tälle arvioinnille esitämme, miten lapsen unen rakenne kehittyy vauvaiästä murrosiän kynnykselle, sillä unen laatua arvioitaessa havainnot tulee suhteuttaa lapsen ikään ja kehitystasoon.
Yli puolet vastasyntyneen kokonaisunesta on vilkeunta
Unen rakennetta kuvataan aivosähkötoiminnan ilmiöinä. Tämän lisäksi unen aikana tapahtuu muutoksia hengityksen säätelyssä, sydämen toiminnassa, lämpötilassa ja lihasjänteydessä. Monilla hormoneilla on oma vuorokauden aikainen vaihtelunsa. Kaikki tämä säätely on ihmisen syntyessä vielä epäkypsää.
Varhaislapsuudessa aivosähkötoiminnan aaltomuodot ovat jäsentymättömiä ja aallonpituudet hitaampia kuin kypsissä aivoissa. Melatoniinin syklinen eritys, joka lisääntyy pimeän tullessa, kypsyy vähitellen ensimmäisten elinviikkojen aikana kolmen kuukauden ikään mennessä. Nukahtamiseen liittyvä lämpötilan lasku kypsyy kolmen kuukauden ikään mennessä, mutta myös ulkoisilla, vuorokauden aikavaihtelua korostavilla tekijöillä (esim. valo, ruokinta rintamaidolla lapsentahtisesti) voidaan jouduttaa tähän rytmiin pääsyä.
Unen normaali rakenne, joka alkaa kevyen unen vaiheilla (N1 ja N2) jatkuen syvään uneen (N3) ja lopulta päättyen vilkeuneen (R), on nähtävissä vasta noin puolivuotiaalla vauvalla. Vastasyntyneen EEG:ssa nähdään vain syvän unen esiasteena pidettyä rauhallista unta ja vilkeunen esiastetta aktiivista unta. Näiden lisäksi nähdään molempien edellisten unenvaiheiden piirteitä omaavaa välimuotoista unta, joka häviää puoleen vuoteen mennessä.
Pienen vauvan unijakso voi alkaa suoraan vilkeunella. Jopa yli puolet vastasyntyneen kokonaisunesta on vilkeunta, mutta sen osuus vähenee voimakkaasti ensimmäisen elinvuoden aikana.
Syvän unen määrä kasvaa murrosikään saakka
Varhaisessa leikki-iässä vilkeunen osuus on enää 20 %, minkä jälkeen se säilyy vakiona koko loppuelämän ajan. Syvän unen suhteellinen määrä vastaavasti kasvaa koko ajan ja saavuttaa leikki-iässä 30 %, mikä on tyypillinen syvän unen määrä murrosikään asti, jolloin se vähenee aikuisiän 20 %:iin.
Syke ja hengitys hidastuvat vauvan nukahtaessa ja ovat syvän unen aikana kaikkein verkkaisimmillaan. Vilkeunen aikana ne kiihtyvät ja muuttuvat epäsäännöllisiksi, valveaikaista muistuttaviksi. Lihasjäntevyydessä vallitsee vilkeunen aikana lama, lukuun ottamatta silmän liikuttajalihaksia ja palleaa. Näin mitään suurempaa liikehtimistä ei tämän univaiheen aikana nähdä. Koska myöskään hengityksen apulihakset eivät toimi, hengitys on vilkeunen aikana erityisen altis häiriöille.
Unisykliksi eli -jaksoksi kutsutaan eri univaiheiden muodostamaa ketjua, jossa kaikkia univaiheita esiintyy edellä kuvatussa järjestyksessä. Yhden tällaisen jakson pituus on puolivuotiaalla noin tunti. Jakso pitenee leikki-ikään mennessä 1,5 tuntiin, mikä on unijakson pituus myöhemminkin elämässä. Havahtumiset ja heräilyt tapahtuvat usein unijaksojen taitteissa.
Varhaisvaiheen unen rakenteelliset ominaispiirteet altistavat yöheräilylle. Heräämiskynnys vilkeunesta on matalampi kuin syvästä unesta, ja lyhyt unijakso johtaa unen kevenemiseen tiheämmin aikavälein. Suurempi unentarve ei vanhempia juuri helpota, sillä puolet varhaisvaiheen unesta nukutaan päiväsaikaan.
Unipäiväkirja antaa unen määrästä luotettavan arvion
Lapsen unen laadun tarkastelu aloitetaan selvittämällä, paljonko lapsi keskimäärin nukkuu. Vanhemman subjektiivinen käsitys tästä ei useinkaan ole tarkka. Mitä pienemmästä lapsesta on kyse, sitä vaikeampi vanhemman on luotettavasti arvioida lapsen unen saantia, koska vuorokautinen uni jakautuu useaksi uniperiodiksi, jolloin arviointivirheet helposti kertautuvat.
Subjektiivisen arvioinnin kannalta ongelmallisia ovat myös ne tapaukset, joissa lapsen unen määrä/laatu vaihtelee suuresti päivästä toiseen. Luotettavan arvion saamiseksi tarvitaankin unipäiväkirjan pitoa 7–14 vuorokauden ajan.
Unipäiväkirjan perusteella lasketaan keskimääräinen unensaanti. Unen pituuden suuret vaihtelut seurannan aikana kielivät epäsäännöllisestä vuorokausirytmistä. Unen saantia ei voida luotettavasti arvioida, jos unirytmi on kovin epäsäännöllinen.
Univajeesta kärsivä lapsi on päivisin levoton
Kun lapsen keskimääräinen unen saanti on selvitetty, arvioidaan, riittääkö se tälle lapselle. Unen määrä tulee suhteuttaa siihen, mikä lapsen unen tarve on.
Vastasyntynyt nukkuu keskimäärin 16 tuntia vuorokaudessa, 1-vuotias noin 12–13 t/vrk ja 7-vuotias noin 9–10 t/vrk. Koska unen tarve vaihtelee suuresti, ikäryhmäkeskiarvot toimivat kliinisessä työssä vain suuntaa antavana tukena.
Keskiarvotiedon perusteella riittävästi nukkuva lapsi voi kärsiä unen puutteesta, jos unen tarve on keskimääräistä suurempi tai unen laatu on huono. Toisaalta lyhytuninen lapsi ei kärsi univajeesta, jos hänen biologinen unentarpeensa on vähäinen.
Univajeesta kärsivä lapsi oireilee päivisin olemalla ärtynyt ja levoton. Jos lapsi on päivisin virkeä, rauhallinen ja hyväntuulinen, merkittävä univaje on epätodennäköinen.
Epäselvissä tapauksissa unen pituutta tulisi kokeeksi pidentää asteittain esimerkiksi tunnilla vuorokaudessa ja seurata, miten se vaikuttaa lapsen vointiin. Pienen vauvan unen pituuteen voi olla vaikea suoraan vaikuttaa, ja tällöin tulee pyrkiä korjaamaan ensisijaisesti vuorokausirytmiä ja unen laatua.Sopivan uniajan määrittäminen
Lopuksi arvioidaan, onko tarjolla oleva uniaika (vanhempien ylläpitämä tai toivoma vuorokausirytmi) sopiva suhteessa lapsen unentarpeeseen. Uniaikojen tulee vastata lapsen unentarvetta.
Liian pitkä tarjolla oleva uniaika voi ilmetä nukahtamisvaikeutena tai yöheräilynä. Jos yöllinen unipaine jää vähäiseksi, lapsi herättelee öisin tiheään eikä nuku sikeästi (tapausesimerkki 1). Tällöin uni- ja valveajan eroja tulee korostaa ja lyhentää kokonaisuniajan kestoa niin, että yöhön saadaan selkeä yhtäjaksoinen sikeän unen jakso.
Leikki- tai kouluiässä nukahtamisvaikeuden taustalta löytyy toisinaan liian pitkä tarjolla oleva uniaika (tapausesimerkki 2). Tällöin vanhemmat eivät ole huomanneet sopeuttaa vuorokausirytmiä lapsen iän mukana vähenevään unentarpeeseen. Unen tarve vähenee ensimmäisen ikävuoden aikana keskimäärin 3–4 t/vrk ja sen jälkeen keskimäärin 20 min/ikävuosi murrosikään saakka. Nukkumaanmenoaikojen (ts. tarjolla olevan uniajan) tulee muuttua samassa suhteessa.
Vuorokausirytmin säännöllistäminen tärkeää
Unen määrän jälkeen tarkastellaan lapsen vuorokausirytmiä. Vanhempien on usein vaikea kuvata lapsen uni-valverytmiä erityisesti silloin, kun lapsen unen laatu on huono.
Unipäiväkirjasta katsotaan, kuinka paljon uniajat vaihtelevat päivästä toiseen, ja muuttuuko rytmi viikonloppuisin. Vuorokausirytmin säännöllistäminen on tärkeää aina kun lapsella on univaikeuksia.
Vuorokausirytmi kehittyy nopeasti ensimmäisen puolen vuoden aikana, mutta päiväunien asteittain vähentyessä muutoksia tapahtuu ainakin 2–3 vuoden ikään saakka. Nuoruusiässä unirytmi viivästyy, mahdollisesti osin biologisista tekijöistä johtuen, vaikka unen tarve ei juurikaan muutu.Rytmiongelmasta kärsivä vauva herättelee yöaikaan
Varhaislapsuudessa (alle 1 v) yksi tavallisimmista vanhempia rasittavista uniongelmista on vakiintumaton vuorokausirytmi. Vastasyntyneisyyskaudella se heijastelee biologista kypsymättömyyttä, mutta pitkittyessään se kertoo todellisesta unihäiriöstä.
Vauvalla on valmius nukkua säännöllisessä rytmissä noin 3–4 kuukauden iästä alkaen, joskin yksilöllinen vaihtelu kehitysaikataulussa on suurta. Tyypillinen rytmiongelmasta kärsivä vauva nukkuu epäsäännöllisesti pitkiä päiväunia ja alkaa unentarpeen vähentyessä herätellä yöaikaan, kun valtaosa unentarpeesta tulee tyydytetyksi jo päivisin. Rytmi ei aina asetukaan itsestään vanhempien toivomaan tahtiin, vaan siihen tarvitaan systemaattista johdattelua.
Yöllisen pääunijakson pidentyminen onnistuu vasta sitten, kun päiväunien määrä on vähentynyt niin paljon, että unenpainetta jää riittävästi yöhön. Asian kääntöpuoli on se, että yliväsynyt lapsi ei toisinaan saa unen päästä kiinni illalla, jos päivällä unta on tullut liian vähän. Vanhemmat joutuvat tasapainoilemaan liian pitkän ja liian lyhyen päiväunen välillä. Päiväunia poisjättävä lapsi voi olla kärttyinen iltaisin, eikä vaivaan ole helppoa ratkaisua.
Vaihe on kuitenkin yleensä lyhytkestoinen, vain muutamia viikkoja/kuukausia. Toisinaan lepohetki (ei kuitenkaan nukkuminen!) alkuillasta voi helpottaa pahantuulisuutta. Joskus vanhemmat epäilevät päiväunia nukahtamisvaikeuksien syyksi. Tällöin he saattavat haluta vieroittaa lapsen päiväunilta jo ennen kuin hän on kypsä siihen. Parempi tapa hoitaa nukkumaan asettautumisen ongelmaa on kuitenkin positiivisten rutiinien menetelmä.
Pääunijakso vastaamaan muun perheen rytmiä
Toisinaan ongelmana on liian aikainen tai myöhäinen vuorokausirytmi. Rytmin ollessa liian aikainen lapsi nukkuu selkeän yhtenäisen unijakson alkuillasta tai -yöstä, mutta alkaa sen jälkeen herätellä tiheästi, sillä hän on jo nukkunut pääunijaksonsa ja on virkeä. Ongelma johtuu vuorokausirytmin ajoittumisesta väärin suhteessa muun perheen rytmiin. Tässä tapauksessa pääunijakson ajoittumista tulee siirtää myöhemmäksi niin, että se vastaa paremmin muun perheen rytmiä.
Rytmi voi siirtyä myös liian myöhäiseksi; tällöin yöunille asettautuminen käy vaikeaksi ja lapsi saa unen päästä kiinni liian myöhään suhteessa toivottuun rytmiin. Positiivisten rutiinien interventio tarjoaa tähän ongelmaan oivan hoitokeinon. Nukkumaanmenoaikaa myöhennetään tilapäisesti niin, että nukahtaminen sujuu iltatoimien jälkeen helposti ja nukuttamistaisteluilta vältytään. Sen jälkeen rytmiä ryhdytään aikaistamaan asteittain.
Vaikka vuorokausirytmin ongelmat ovat yleisimpiä nimenomaan vauvoilla, voivat myös isommat lapset kärsiä erilaisista vuorokausirytmiin liittyvistä ongelmista. Tyypillisimmin kyseessä on tällöin epäsäännöllinen vuorokausirytmi, joka useimmiten näkyy nukahtamisvaikeutena tai unen laadun heikentymisenä.
Teini-iässä viivästynyt unijakso on yleinen ongelma. Siinä sisäinen kello käy tahdissa, joka vaikeuttaa nukahtamista riittävän ajoissa.
Eri unihäiriöt edellyttävät erilaista hoitoa
Unen tarpeen ja vuorokausirytmin ongelmien kartoituksen jälkeen käydään läpi mahdolliset lapsuusiälle spesifiset unihäiriöt. Ne tulee kliinisessä työssä pyrkiä erottamaan toisistaan, sillä eri unihäiriöt edellyttävät erilaista hoitoa. Nukahtamisvaikeudet, yöheräily ja unirytmin ongelmat muodostavat yleisimmin esiintyvän ja syiltään ja hoidoiltaan yhtenäisen ryhmän. Ne edustavat univuorovaikutuksen ongelmia. Unettomuus yleistyy teini-ikää lähestyttäessä.
Nukahtamisvaikeudet ja yöheräily liittyvät usein vuorokausirytmin ongelmiin. Se johtunee osittain siitä, että nykyään vauvan hoidossa pyritään lapsentahtisuuteen ja reagoidaan herkästi itkuun. Se on hyvä lähtökohta, mutta ainoana ohjenuorana johtaa usein arjen epäsäännölliseen kaaokseen ja vanhempien uupumiseen.
Toisinaan yöheräily liittyy uniassosiaatio-ongelmaan. Pienille vauvoille on tyypillistä, että he tarvitsevat vanhemman apua nukahtamiseensa. Vain harvat osaavat tämän myötäsyntyisesti. Itsekseen nukahtaminen on kuitenkin keskeinen taito yhtenäisen yöunen kehittymisessä.
Uniassosiaatio-ongelma liittyy siihen, että lapsi tarvitsee öisin vanhemman apua pystyäkseen nukahtamaan öisin unijaksojen välissä. Jos vauva nukahtaa vanhemman avustamana (esimerkiksi imetyksen tuella), herää hän pahimmillaan joka unijakson lopulla itkemään, koska ei osaa nukahtaa uudelleen itse.
Kun tuttua nukuttamismenettelyä toistetaan, vauva nukahtaa pian uudelleen. Niinpä vanhempi ei useinkaan pidä ongelmana nukahtamista, vaan toistuvaa yöheräilyä. Tämän vuoksi on aina tärkeää kysyä, miten lapsi nukahtaa. Uniassosiaatio-ongelma selittää, miksi yösyötöt jatkuvat pitkälle yli puolen vuoden, vaikka niitä ei kasvun vuoksi tarvittaisi enää kuuden kuukauden iän jälkeen.
Kun lapsi kasvaa ja oppii ennakoimaan tulevia tapahtumia, nukahtamisvaikeudet alkavat yleistyä yöheräilyn vähentyessä. Leikki-ikäisen tyypillisin uniongelma on nukkumaan asettautumisen vaikeus. Siinä iltatoimet muuttuvat nukuttamistaisteluksi, eikä lapsi saa unen päästä kiinni vanhempien toivomana ajankohtana. Pohjimmiltaan kyse on vanhemman ja lapsen välisen vuorovaikutuksen ongelmasta, joka aiheutuu siitä, etteivät nukkumaan menemiseen liittyvät säännöt ole selkeät ja johdonmukaiset. Tilanteen pitkittyessä myös lapsen vuorokausirytmi voi siirtyä myöhempään.
Unihäiriöiden lisäksi on syytä erikseen kartoittaa tilapäiset stressitekijät, jotka voivat heikentää unen laatua. Näitä ovat esimerkiksi elämäntilannetekijät sekä pitkäaikaiset ja akuutit somaattiset sairaudet. Esimerkiksi perheristiriidat heijastuvat helposti lapsen unen laatuun. Jos unihäiriöllä on ulkoinen syy tai vuorokausirytmi on väärä, hoito tulee kohdentaa ensisijaisesti primaariseen syytekijään (esimerkiksi maitoallergiaa tai atopiaa tulee hoitaa ennen uni-intervention aloittamista).
Ennen unikoulua minimoidaan ulkoiset stressitekijät
Unikoulu-termi viittaa käsitteenä heterogeeniseen joukkoon erilaisia menetelmiä, joilla pyritään korjaamaan lapsen unen jatkuvuudessa esiintyviä ongelmia. Se on yläkäsite, joka sisältää erilaisia tapoja ja keinoja opettaa lasta nukkumaan. Eri menetelmiä voi ja tulee nykykäsityksen mukaan sovittaa perheen yksilöllisten toiveiden mukaisesti. Käytännön työssä on välttämätöntä määrittää, mistä unihäiriöstä on kyse, ja täsmentää, mikä unikoulu siihen on valittu ja miten menetelmää on räätälöity kunkin lapsen/perheen kohdalla.
Unihäiriöiden hoito esimerkiksi erilaisilla strukturoiduilla interventioilla tulisi aloittaa vasta sellaisessa vaiheessa, kun edellytykset unikoulun toteutumiselle ovat mahdollisimman hyvät. Esimerkiksi ulkoisten stressitekijöiden minimoiminen on toivottavaa ennen unihäiriön hoitoa, sillä perheen rauhaton ja menevä elämäntapa voi olla unihäiriön keskeinen syy.
Tassu-unikoulu tähtää uniassosiaatio-ongelman hoitoon. Tassu-unikoulussa pyritään tukemaan lapsen taitoa nukahtaa itsekseen vähentämällä asteittain vuorovaikutusta nukahtamistilanteessa jättämättä lasta kuitenkaan yksin itkemään. Samaan pyritään myös pistäytymismenetelmillä, joissa totutetaan lasta nukahtamaan ilman vanhemman läsnäoloa.
Näistä unikouluista on lukuisia erilaisia variaatioita. Osassa niistä itsekseen rauhoittumiseen totutellaan asteittain ja sallien vanhemman läsnäolo, toisissa suoraviivaisemmin ”kerrasta poikki” -menetelmällä. Kaikissa kuitenkin pyritään siihen, että lapsi oppii nukahtamaan itsekseen ilman vanhemman apua.
Positiivisten rutiinien menetelmä
Leikki-ikäisten lasten nukahtamisvaikeuksia ja vuorokausirytmin ongelmia voidaan hoitaa positiivisten rutiinien menetelmällä, millä tarkoitetaan pitkähköä mukavien iltatoimien sarjaa, joka johdattelee lapsen unille. Näin nukkumaanmenosta pyritään luomaan ennustettava, miellyttävä tapahtuma. Johdonmukaisuus ja säännöllisyys onkin aina tärkeää etsittäessä avaimia ehjiin öihin. Tähän voidaan liittää jo edellä mainittu viivästetty nukkumaanmeno, jolla pyritään siihen, että nukahtaminen sujuu mahdollisimman helposti.
Kun nukkumaanmeno alkaa sujua hyvillä mielin, varhennetaan iltatoimia asteittain kohti sopivaa ajankohtaa. Isomman lapsen nukahtamiseen liittyvää ahdistusta voidaan helpottaa kognitiivisen terapian keinoin, vaikka lapsia koskevat tutkimukset tästä hoitomuodosta ovat vielä vähäiset.
Unihäiriöiden hoito on paljon muutakin kuin unikoulua. Se on vanhemman ja lapsen välisen hyvän vuorovaikutuksen tukemista, säännöllisten elämäntapojen noudattamista ja unenhuollollisten menetelmien opettelua ja niiden neuvomista perheille kädestä pitäen. Yksi neuvontakerta ei yleensä riitä, vaan perheet tarvitsevat tukea myös prosessin aikana, vähintään esimerkiksi puhelimitse.
Vanhemmat tarvitsevat kannustusta ja tukea
Uniongelmien selvitystyö on monesti aikaa vievää, mikä asettaa haasteen neuvolatyöskentelylle. Sille tulisi kuitenkin varata riittävästi aikaa ja tunnistaa mahdollisimman varhain ne perheet, joissa rikkonainen uni uhkaa muodostua keskeiseksi perhettä kuormittavaksi ongelmaksi.
Vaikka lasten unihäiriöt heijastelevat usein todellisia unen ongelmia, toisinaan vanhempia huolestuttavat ilmiöt ja perhettä kiusaavat herättelyt edustavat ikätasolle tyypillistä nukkumiskäyttäytymistä. Vanhemmat tarvitsevatkin paljon tukea neuvoloilta oppiakseen ymmärtämään ja ohjaamaan lapsen unta oikein. Jos lapsi nukkuu sinänsä ikätasoisesti, ei aikuisen riittämättömän unen saannin hoito ole lapsen unikoulu vaan unen saannin turvaaminen esimerkiksi vanhempien vuorottelujärjestelyin tai ulkopuolisen avun turvin.
Valtaosa unen ongelmista voidaan hoitaa perusterveydenhuollossa, mutta jos diagnostiikassa on epäselvyyttä tai herää epäily vakavammasta taustasairaudesta (esimerkiksi mielenterveyden ongelmat, narkolepsia) tai lapsen laiminlyönnistä, voidaan tarvita erikoissairaanhoidon tai lastensuojelun tukea.
Unihäiriöiden hoitaminen edellyttää pitkäjänteisyyttä ja asteittain toteutettavia muutoksia perheen arjessa ja toimintatottumuksissa. Noudattamalla hyvää unenkehitystä tukevia toimintatapoja jo varhaislapsuudesta lähtien voidaan ennaltaehkäistä vanhempien väsymystä ja myöhempiä nukkumisen ongelmia. Vanhemmat tarvitsevat erityistä kannustusta ja tukea jaksaakseen ylläpitää säännöllisiä unitottumuksia myös kuormittavissa olosuhteissa.
Tapausesimerkki 1: Yöherättelijän tarina
8 kk ikäinen tyttö nukkui kahdet 2–3 t mittaiset päiväunet sekä toisinaan lyhyet iltapäivän unet 30 min. Yöunille hän asettui helposti klo 19 nukkuen klo 24:ään sikeästi. Sen jälkeen hän alkoi herätellä tunnin välein, eivätkä vanhemmat saaneet häntä nukahtamaan helposti. Tyttö itki öisin pitkiä jaksoja, jopa tunninkin. Päivisin hän oli virkeä ja hyväntuulinen.
Lapsen unensaanti ja -tarve oli unipäiväkirjan perusteella noin 13 t/vrk. Ongelmana oli väärä vuorokausirytmi. Lähes puolet kokonaisunesta tulee päiväaikaan. Tämän ikäisellä lapsella korkeintaan 30 % kokonaisunesta saa tulla päivisin. Lapsi herättelee öisin, koska on jo nukkunut pääunijaksonsa ja on virkeä, unipainetta ei ole riittävästi ylläpitämään hyvää unirytmiä aamuyöstä. Unirytmiä tulee tasata esimerkiksi seuraavasti: päiväunet 10–12:30, sekä 14–15:30, yöunet klo 21–07. Yöunijaksoa tulee myöhentää, jotta se vastaisi perheen rytmiä paremmin.
Tapausesimerkki 2: Illanvirkun iltapuuhat
4-vuotias poika käy iltatoimien jälkeen unille klo 19:30, on vuoteessa levoton ja rauhaton, ja saa unen päästä kiinni klo 22, sen jälkeen nukkuu sikeästi ja herää klo 7 päiväkotiin, jossa nukkuu yhdet noin 1 tunnin mittaiset päiväunet. Päivisin ei ole havaittu univajeen oireita. Vanhemmat ovat kuormittuneita nukahtamisvaikeuksien vuoksi.
Lapsen unensaanti on noin 10 t/vrk, mikä on ikään nähden niukanpuoleista. Unen saanti voi kuitenkin olla riittävä, koska univajeen oireita ei ole. Nukahtamisvaikeus johtuu liian pitkästä tarjolla olevasta uniajasta.
Ensin nukkumaanmenoaikaa tulee myöhentää niin, että nukahtaminen sujuu helpommin (esim. 21:30–7:00). Lisäksi tulee suunnitella säännölliset iltatoimet ja sopia nukkumaan menemisen pelisäännöistä. Myöhemmässä vaiheessa nukkumaanmenoaikaa voidaan asteittain aikaistaa (esimerkiksi ad 20:30–7:00), ja tarvittaessa samalla vähentää päiväunia asteittain.
Nukahtamisvaikeuden väistyttyä on hyvä selvittää, voiko lapsi paremmin kokonaisuniajan ollessa hieman pidempi, esimerkiksi 20:30–7:30 (noin 11 t/vrk) ja viikonloppuisin 20:30-8:30 (12 t/vrk).
E. Juulia Paavonen
dosentti, erikoistuva lääkäri
HYKS, lastenpsykiatria, Tikkurilan poliklinikka
erikoistutkija
THL
Outi Saarenpää-Heikkilä
LT, lastenneurologian erikoislääkäri
TAYS, lastenklinikka
Kuva: Panthermedia
Julkaistu Lääkärilehdessä 40/2012
Lisää aiheesta:
Tarvitaanko unikouluja?
Vanhemmuus ja pienten lasten unihäiriöt
Nukkumaanmenoajat vaikuttavat lapsen oppimiskykyyn
Vähän nukkuvilla leikki-ikäisillä enemmän käytöshäiriöitä
Nuorten unen erityispiirteet ja ongelmat
Unen puute lisää ahdistuneisuutta
