Kun on kaikenlaista kremppaa ja sairautta, kertyy aika paljon kokemuksia hoitajista ja lääkäreistä, vaikka kuinka yrittäisi selviytyä kotikonstein tutuista ja elämää uhkaamattomista vaivoista. Omat tietoni eivät riitä arvostelemaan minua hoitavien ammattitaitoa. Tietysti aika hyvä mittari on tulos: saiko avun, paraniko sairaus tai helpottuivatko kivut. Jälkeenpäin voi jossain määrin myös arvioida missä onnistuttiin hyvin, missä huonosti.
Sen sijaan niin minulla kuin monilla muillakin kollegoillani eli potilailla on aika paljon kokemusta arvioida hoitohenkilökunnan ihmissuhdetaitoja. Jos joku kuvittelee, ettei ole mitään väliä sillä millainen jörrikkä tai mörrikkä hoitaa, kunhan homma tulee kuntoon, on mielestäni väärässä.
Parantumiselle tärkeää on myötätunto. Tunne, että minusta välitetään, että saan avun, tulen hoidetuksi. Konkreettisesti se vaikuttaa niin, että potilaana kuuntelen ja ehkä jopa noudatankin saamiani ohjeita tarkemmin. Vielä tärkeämpää on, että samalla vahvistuu toivo, usko siihen, että voin parantua. Olkoon vain plaseboa, mutta toivo kartuttavaa voimavaroja joita sairaus aina kuluttaa.
En tiedä ajattelevatko jörrikät ja mörrikät ystävällisen käytöksen ja myötätunnon jotenkin pilaavan heidän asiantuntijaroolinsa. Tai onko kyse ikään kuin suoja-aidasta, jonka taakse piiloudutaan, jotta potilas ongelmineen pysyy mahdollisimman kaukana eikä ainakaan ryhdy kyselemään mitään.
En myöskään tiedä saavatko toiset ihmiset jo syntymälahjaksi kyvyn ottaa toiset ihmiset huomioon ja olla myötätuntoisia tai miten paljon kasvatus siihen vaikuttaa. En osaa arvioida, onko helpompi tuntea myötätuntoa kun itse on terve ja hyvävoimainen, vai onko asia juuri päinvastoin.
Sen sijaan olen varma, että ihminen voi itse muuttaa asennoitumistaan. Jörrikäksi saatikka mörrikäksi ei tarvitse eikä pidä jäädä kun ammattina on toisten hoitaminen ja auttaminen.
Kyse ei ole persoonallisuuden pakottamisesta johonkin täysin itselleen vieraaseen. Yksi esimerkki: hyvin myötätuntoiseksi koin joku vuosi sitten syöpäklinikan nuoren, superasiallisen lääkärin, joka ei minulle hymyillyt, mutta tunsi suurta huolta tilanteestani ja paneutui hoitooni kuin olisin maailman tärkein ihminen.
Leena Mallat
Kirjoittaja on 63-vuotias eläkkeellä oleva toimittaja, joka on sairastunut rintasyöpään, lymfoomaan ja eteisvärinään.
