Minulle on aina tullut sanasta ’korsetti’ mieleen vanhanaikaiset hevoskärryt ja aateliston tanssiaiset. Sellainen vanhanaikainen, nyöreillä kiristettävä kankainen alusvaate, jolla luotiin naiselle sievä ampiaisvyötärö joskus Jane Austenin aikoihin. Tai näin ajattelin ainakin siihen asti, kunnes 7-vuotiaana sain ensimmäisen oman korsettini.
Sain skolioosidiagnoosin aloittaessani ensimmäistä koululuokkaa. Selkärankani kasvoi mutkalle ja hoitovaihtoehtoja olivat selkäleikkaus sekä korsetti. Koska olin a. vielä niin nuori b. vastahakoinen leikkausta kohtaan, aloitettiin vuosikymmenen kestävä korsettihoito selän suoristamiseksi.
Lääkäri kertoi, että jotta saisin aikuisena nauttia suorasta selästä, minun olisi tarpeellista käyttää korsettia koko kasvukauden ajan, siis noin 15-vuotiaaksi asti. Ehkä vuosi tai pari lisää, taikka sitten vähän vähemmän, sitä katsottaisiin sitten myöhemmin.
Wow. Jopa minä sain ekaluokkalaisen matikallani nopeasti laskettua, että siihen, kun täyttäisin 15 vuotta, kuluisi kahdeksan vuotta. Aikuiselle sellainen ajanjakso on piece of cake, mutta 7-vuotiaalle pikkutytölle se oli jotain käsittämätöntä. Se oli vuoden enemmän kuin siihenastinen elämäni, joka silloin jo tuntui pitkältä. Kun en edes ensimmäisistä elinvuosistani muistanut mitään, kuinka pitkä aika voisi kahdeksan vuotta oikein olla? Jokaisen joulunkin odotus kesäloman jälkeen tuntui ikuisuudelta.
Koska vuosien hahmottaminen oli niin hankalaa, lopetin hyvin nopeasti ajan miettimisen. Tämä auttoi jokapäiväisessä elämässä enemmän kuin osasin silloin kuvitellakaan. Kun elin päivän kerrallaan, pystyin keskittymään hetkeen, enkä ottanut paineita tulevasta.
Isäni siskolla oli aikanaan hoidettu skolioosia sekä leikkaamalla että korsetilla, ja siksi äitini oli osannut pitää selkääni silmällä syntymästäni lähtien. Vaikka hän oli osannut epäillä skolioosia, tuli minulle diagnoosi aivan puun takaa.
Minun oli aluksi hankaluuksia ymmärtää, mistä on kyse ja miksi hoitoa toden totta tarvitaan. Olin terve ja urheilullinen, enkä koskaan kärsinyt selkäkivuista. Tuntui oudolta kuulla tarvitsevansa vuosien mittaisen ympärivuorokautisen hoidon sairauteen, joka ei ollut ikinä oireillut ja jonka olemassa olosta minulla ei ollut ollut pienintäkään ideaa.
Arki ei aina ollut helppoa. Minun korsettini ei ollut kankainen eikä liioin kaventanut vartaloa niin kuin viktoriaaniset kaimansa. Se oli valkoinen, kainaloista lonkkaan ylettyvä muovinen kapistus, jonka olisi ajallisesti sijoittanut enemmin tulevaisuuteen kuin 1800-luvun Englannin nummille. Se hiosti, väänsi vartaloa ja teki jopa vaatteisiini reikiä. Korsetti sai minut tuntemaan oloni kömpelöksi. Silti minun piti kiristää se ympärilleni joka päivä, huvitti tai ei.
Oli korsetilla myös hyviä puolia: koska alussa nukkuminen se päällä tuotti vaikeuksia, oli minulla lupa tulla myöhässä kouluun. Sain ekstrahuomiota välitunnilla pojilta, kun he halusivat lyödä uutta kovaa pyykkilautavatsaani (kyllä, se oli tokaluokkalaisten mielestä huippusiistiä) ja puinen koulunpenkki vaihdettiin kohdallani pehmustettuun tuoliin, jotteivät kovat pinnat hankaisi vaatteisiini reikiä.
Kukaan ei voinut puolestani pitää korsettia tai vahtia, että se olisi päälläni koko ajan tai tarpeeksi kireällä. Sillä mitä korvieni välissä ajattelin koko touhusta, oli ratkaiseva merkitys hoidon onnistumisen kannalta. Aikuisen on helppo ajatella rationaalisesti vuosien päässä häämöttävää suoraa selkärankaa, mutta hetkessä elävänä lapsena sitä oli hankala hahmottaa samalla tavalla. ”Puhtaat järkisyyt” eivät painaneet yhtä paljon, joten minun motivaationi tarvitsi tukea myös muualta.
Motivaation ylläpito oli kuin suuren palapelin rakentamista. Kokoamiseksi tarvittiin paljon pieniä ja erivärisiä paloja sekä monta paria käsiä, jotka sovittelivat niitä yhteen rakentaakseen ehjän kuvan. Minulle tarjottiin kaikenlaisia erilaisia kannustimia, jotta jaksaisin pitää korsettia päivästä ja vuodesta toiseen.
Olin nuorena innokas heppatyttö, joten äiti lupasi ostaa minulle hevosen, kun korsettiurakka olisi ohi. En joutunut koskaan pitämään päiväkorsettia kesäisin ja sain ottaa reilusti aikaa pois koulusta joka lääkärikäyntiä varten. Korsettia oli helpompi pitää, kun koin, että tekemääni työtä arvostetaan ja minusta ollaan ylpeitä.
Joka käynnin jälkeen äiti vei minut sairaalan kahvilaan ja sain ottaa ihan mitä halusin. Siitä tuli äidin ja minun oma yhteinen perinne, jota jatkoimme aivan viimeisiin kontrollikäynteihin asti, kun olin 17-vuotias. Itselleni eniten eteenpäin puskeva asia oli kuitenkin onnistumisen kokemukset. Se, kun sai lääkäriltä kuulla: "Jes, selkä on suoristunut pari astetta, tästä on hyvä jatkaa".
Kaisa Virolainen
Kirjoittaja käytti korsettia lähes kymmenen vuoden ajan selkärankansa tukena ja on kirjoittanut äitinsä Marja Heinosen kanssa kokemuksistaan kirjan nimeltä "Murrosiän mutka".
Lue lisää:
Skolioosi muutti Kaisan elämän
10 kysymystä: Skolioosi
