Montako arpea minussa on? Tätä mietin, kun eräs terävähampainen koira puri minua vajaa kuukausi sitten, ja joku totesi, että nilkkaan jää varmasti aikamoiset arvet.
Auki repsottavat, lähes loputtomasti verta vuotaneet haavat ovat edelleen arat, mutta niihin ei laitettu tikkejä. En tiedä, olisivatko tikit tehneet tulevista arvista pienemmät, mutta niistä tulen ainakin muistamaan koiran nimeltä Hermes.
Arvet kertovat menneisyyden kärsimyksestä. Siitä, että joskus on sattunut. Minulla erilaiset haavat ja mustelmat tuntuvat paranevan hitaahkosti ja usein niiden kohdalle jää erilaiselta tuntuva ihoalue pitkäksikin aikaa.
Silmäkulmassa olevassa, nykyään jo hädin tuskin näkyvässä, vuosia vanhassa vekissä oli aikoinaan muutama tikki. Muistan, kuinka vekki oli näennäisestä parantumisesta huolimatta pitkään kipeä, turvonnut ja punottava. Jossain vaiheessa valitin paranemisesta lääkärille ja sain silikonivoidetta. Sipaisin sitä silmäkulmaani joka ilta noin puolen vuoden ajan ja arpi katosi lähes kokonaan. Omituista, mutta toimivaa.
Tätä kirjoittaessa onkin pakko testata silmäkulman arven tuntoaistia. Kyllä, siihen sattuu edelleen. Arven kanssa samassa hötäkässä syntynyt hermovaurio on siis vielä voimissaan. Onneksi tämän huomaa oikeastaan vain silloin, kun tökkii silmäkulmaa sormenpäällä, mitä ei tapahdu kovin usein.
Entä ne arvet, joiden alkuperää ei tiedä tai muista? Suurin osa niistä on harmittomia pintanaarmuja, joiden syntyä ei ole edes huomannut. Sitten on myös sellaisia kuin silmäkulmani. En muista koko haavan syntymistä, enkä sitä, että tikit laitettiin. Todella traumaattiset ja kipeät tapahtumat pyyhkiytyvät pois muistista, mutta jättävät silti jäljen. Ei ole muistoja, mutta on arpi, joka muistuttaa.
Lisäksi on ei-fyysisiä arpia, eli jonkinlaisia psyykkisiä traumoja, joista on jäänyt näkymätön jälki jonnekin, minne ei voi käsin koskea. Näitä jälkiä on varmasti kaikilla. Minulla on tällaisia arpia todennäköisesti enemmän, kuin näkyviä arpia lukuisia kertoja kolhimissani polvissa.
Hermes-koira arpeutti paitsi nilkkaani, myös psyykeäni, ja tämä näkynee tulevaisuudessa varautuneena käytöksenä suuria, mustia koiria kohtaan. Hermeksellä puolestaan on varmasti omat psyykkiset arpensa, jotka saivat sen käyttäytymään niin kuin se käyttäytyi. Hermeksen arvet aiheuttivat siis minulle arpia.
Nyt nilkan haavat parantuvat hyvää vauhtia ja on ihanaa käydä suihkussa ilman, että täytyy taiteilla haavaa suojaavien muovipussien kanssa. Arpeni ovat osa minua ja kertovat tarinaa, vaikka Hermes-koirasta, jota en koskaan tule unohtamaan.
Iida Kalmanlehto
Kirjoittaja on maailmaa ihmettelevä tamperelainen, joka sairastaa MS-tautia, epilepsiaa ja muita niihin liittyviä tai liittymättömiä vaivoja.
