Korsettihoitoni aloitettiin yökorsetilla ollessani 7-vuotias. Pidin sitä nimen mukaisesti vain öisin, mutta tulosten puutteen takia jo puoli vuotta myöhemmin yökorsetin lisäksi otettiin käyttöön päiväkorsetti. Siitä seuraavat neljä vuotta käytin korsettikombinaatiota tiukasti yötä päivää, kunnes hoitoa löysättiin viimeisiksi neljäksi vuodeksi pelkkään yökorsettiin.
Noiden yhdeksän vuoden aikana korsetista tuli tiivis osa minua. Viikon ohjelma piti suunnitella niin, että sain keskimääräisesti pidettyä korsettia tarpeelliset 22 tuntia vuorokaudessa: tiistaina ja keskiviikkona pidin korsettia tiukasti, sillä torstain ratsastustunti vaati 3–4 korsettivapaata tuntia. Spontaanit yökyläilyt eivät tulleet kuulonkaan, ja lyhyetkin reissut vaativat ison laukun, jotta sain pakattua mukaan yökorsetin.
En varsinaisesti hävennyt korsettia, mutta se oli epävarma kohtani. Koska en ollut ikinä tavannut ketään toista korsettipotilasta, olin hieman hukassa ja alussa jännitin kavereiden suhtautumista uuteen aluspaitaani enemmän kuin mitään muuta.
Pohdin, olisivatko luokkakaverini kateellisia käytännön syistä saamistani pienistä etuuksista, kuten pehmeästä tietokonetuolista (puinen penkki hinkkasi vaatteisiin reikiä), luvasta tulla myöhässä kouluun (yöt olivat vaikeita) tai vapaudesta lähteä liikuntatunnilta pukuhuoneeseen hieman muita aikaisemmin (korsetin pukeminen vei aikaa). Huomauteltaisiinko minulle leventyneestä keskivartalostani tai pienestä kyttyrästä, joka työntyi yläselästä kumartuessani eteenpäin? Entä jäisinkö leikeistä sivuun kömpelön liikkuvuuteni vuoksi? Erilaisuus pelotti, sillä ennen kaikkea halusin olla osa ryhmää niin kuin aiemminkin.
Loppujen lopuksi pelkoni osoittautuivat turhiksi. En koskaan kuullut kenenkään sanovan pahaa sanaa korsettiini liittyen. Liioin en koko peruskoulun aikana kokenut koskaan kiusaamista tai syrjintää sen takia. Kun ekaluokan tammikuussa palasin kouluun vietettyäni viikon sairaalassa totuttelemassa ensimmäiseen yökorsettiin, luokkalaiseni halusivat innostuneina nähdä uuden valkoisen panssarini. He olivat pikemminkin pettyneen oloisia saadessaan kuulla, että toistaiseksi pidin korsettia vain öisin.
En tuntenutkaan itseäni erilaiseksi. Elämään korsetin kanssa oli helppo sopeutua, kun ymmärsin, että jollain on hammasraudat, jollain pisamia, minulla korsetti. Pääasia oli, etten minä ihmisenä ollut muuttunut.
Peiliin katsoessa silmiini pistivät heti kaikki korsetin kulmat, reunat ja leventymät. Eihän sellainen voinut jäädä keltään huomaamatta? Mutta näköjään kaikki eivät nähneet korsettia niin tarkasti: Yksi pitkäaikaisimmista ystävistäni, jota näin päivittäin, kysyi vilpittömän tosissaan kaksi vuotta päiväkorsettihoidon loputtua, onko minulla korsetti nyt päällä. Olin kyllä aikanaan kertonut hänelle siirtyväni vain yökorsettiin, mutta hän oli näköjään jättänyt sen huomioimatta. Oli helpottavaa havaita, kuinka vähän minun vino selkäni itse asiassa edes ketään kiinnosti.
Nyt kaikki on jo minun osaltani takana, ja hei, sehän meni ihan hyvin! Erosin korsetista lämpimissä väleissä, ja ajattelen yhteisiä vuosiamme (en sentään kaivaten, mutta) hyvillä mielin.
Välillä silti mietin, kuinka paljon minulla oli onnea matkassa. Mitä jos jotain olisi mennyt toisin? On mahdollista, että korsettihoito ei tehoaisi skolioosiin lainkaan. Entä mitä jos olisin saanut korsetin vuotta aikaisemmin, ennen kuin aloitin ekaluokan tuntemattomien lasten kanssa? Olisinko ollut alttiimpi kiusaamiselle, kun en vielä ollut osa porukkaa? Mitä jos olisin saanut päiväkorsetin vasta murrosiän kynnyksellä 12-vuotiaana niin kuin useimmat korsettipotilaat? 8-vuotiaana ulkonäköön ei kiinnitetty paljoltikaan huomiota, mutta teini-iän pyörteissä keskellä kauneushuolia, itsensä etsimistä ja kapinointia ei varmastikaan olisi ollut yhtä helppoa vastaanottaa uutista vuosia pidettävästä, leveästä ja hiostavasta keskivartalopanssarista.
Vaikka paljon se otti (eniten ehkä ärsytti), niin paljon se myös antoi. Olen nyt alkanut ymmärtää, että ehkä sainkin enemmän kuin terveen selän ja pehmoisen koulutuolin. Nuorelle 7-vuotiaalle korsettihoito oli suuri haaste, joka vaati vastuun kantamista ja sitoutumista ilman varmaa lupausta lopputuloksesta. Minun piti pystyä ajattelemaan johdonmukaisesti kauas tulevaisuuteen myös silloin, kun en saanut yöllä unta siksi, että korsetin pitäminen sattui.
Opin olemaan pitkäjänteinen ja arvostamaan pieniä iloja. Saadessani lääkäriltä luvan olla ilman päiväkorsettia kuuman kesän ajan vaihdoin heti käynnin jälkeen sairaalan vessassa päälleni selästä avonaisen lempitoppini ja tunsin leijuvani kaksi senttiä ilmassa onnellisuuden vuoksi.
Kuka tietää, ehkä olisin täysin sama ihminen nyt, vaikka minulla ei koskaan olisikaan ollut skolioosia. Ehkä en.
Kaisa Virolainen
Kirjoittaja käytti korsettia lähes kymmenen vuoden ajan selkärankansa tukena ja on kirjoittanut äitinsä Marja Heinosen kanssa kokemuksistaan kirjan nimeltä "Murrosiän mutka".
Lue lisää:
Kymmenen vuotta korsetissa
Skolioosi muutti Kaisan elämän
10 kysymystä: Skolioosi
