Saatiinhan se eResepti vihdoinkin. Tietosuojavaltuutettu yritti monta vuotta torpata asiaa keksimällä verukkeita. Ties kuinka monta kymmentä miljoonaa tähän piti tuhrata vuosien saatossa. Nyt terveyskeskuslääkäri kysyy 90-vuotiaalta äidiltäni: ”Haluatteko e-reseptin?” Äiti luulee, että pitää osata tietokoneella reseptejä käyttää ja haluaa paperireseptit. Hänelle kun ei kukaan vaivautunut kertomaan, että eResepti on kätevä. Jos vaikka ambulanssilla joutuu sairaalaan, siellä heti nähdään, mitä lääkkeitä on käytössä. Tai että siellä reseptit pysyvät tallessa eikä itse tarvitse huolehtia mistään. eReseptin uusintakin käy kätevämmin.
Kelaa aina niin tykätään moittia. Kela on kuulkaas hieno laitos. Missään muualla valtionhallinnossa ei ole saatu verkkosivuja likikään yhtä helppokäyttöiseen kuosiin kuin siellä. Siellä on tehty hartiavoimin työtä selkokielisyyden eteen. Kelassa kun ymmärretään, että ihmisillä voi olla lukihäiriöitä, äidinkielenä muutakin kuin kapulakieltä. Byrokraattien lakipykälien moniselkoisuutta ei Kelakaan pysty suoristamaan.
Olen huonomuistinen ja huonokuuloinen – hyväonninenkin. Onneksi minua on erikoissairaanhoidossa siunattu pysyvällä ja pitkäaikaisella hoitosuhteella. Ehkä tämän vuoksi saan erityiskohtelua, joka kyllä säästää terveydenhuollon resursseja, aikaa ja hermoja. Saan tarvittaessa ottaa hoitavaan lääkäriini yhteyttä sähköpostilla. Mietin viestiä puoli tuntia, saan sen tiivistettyä kolmeen riviin, neljännelle riville laitan huomaavaisesti henkilötunnukseni. Lääkäri tarvitsee sitä kirjautuakseen potilastietoihini. Hän vastaa yhdellä rivillä. Tiputushoito tarpeen. Hoitaja soittaa ja ohjelmoi laboratoriot ja tiputusajan. Jossain muussa tapauksessa potilas menisi ehkä terveyskeskuksen päivystykseen, saisi lähetteen, häntä tutkiva erikoislääkäri tutkisi ja luultavasti päätyisi samaan hoitosuunnitelmaan. Aikaa ja resursseja tosin menisi enemmän. Jos asuisin Lapissa, tarvittaisiin ehkä monta sataa kilometriä edestakaisia pirssikyytejä Rovaniemelle. Kelahan sen maksaa, ettei ole potilaalta pois, vai kuinka?
Omalla kohdallani käytäntö perustuu pitkään hoitosuhteeseen ja keskinäiseen luottamukseen. Luotan viisaaseen lääkäriini ja hän luottaa minuun. Myös potilaan on ansaittava luottamus, mutta se on jo toinen juttu. Meillä Suomessa ajatellaan yleensä, että potilaalla on oikeuksia, ei velvollisuuksia. Lääkärini kanssa vakiintunut käytäntö ei tosin ole ohjesäännön mukainen. Sähköposti kun ei ole sallittu yhteydenpitokeino julkisen terveydenhuollon hoitosuhteessa. On paljon hyviä asioita, joista lääkäri ja potilas ovat yhtä mieltä. Lääkärin työ voisi helpottua, sairastaminen leppoistua ja hoitokustannukset vähentyä.
Jostain omituisesta syystä tietosuojavaltuutettu on sentään sallinut sairaalalle ja terveyskeskukselle eLaskun. Kuitenkaan potilas ei saa päättää osoitteekseen sähköpostia. Paperikirjeet menevät hukkaan vähintään yhtä useasti kuin sähköpostit – jos ei useamminkin.
Yhdysvalloissa on syntynyt ePatient-liike, joka ajaa mm. tietotekniikan parempaa käyttöä terveydenhuollossa. Se parantaa hoidon laatua, vähentää virheitä ja lisää potilaan omaa hallintaa terveyteensä. Suomessakin on lopetettava tietosuojavainoharhaisuus. Jos McAfee Amerikasta haluaa ostaa sadoilla miljoonilla suomalaista salausteknologiaa, ei me taideta täällä ihan huonoja olla. Pitäisiköhän täälläkin perustaa verkkoon kansanliike edistämään tietotekniikan hyvää käyttöä terveydenhuollossa? Tietysti pysyttäisiin hyvässä yhteisymmärryksessä lääkärikunnan kanssa. Tietosuojavaltuutettua enemmän olisi käyttöä tietohyötyvaltuutelulla. Terveydenhuollossa ei taideta tuntea yhtään tietovuodosta johtuvaa potilaskuolemaa, tietokatkoksiin kyllä saa vapaasti kuolla.
Satu Salonen
Kirjoittaja on sairaan hyvä potilas ja tietokirjailija, joka asuu osan vuodesta Kittilässä.
