Keskikesä innoitti tätä potilasta kevyisiin, jopa joutavanpäiväisiin mietteisiin. Aiheen antoi tuttu, ambulanssissa töitä tekevä ensihoitaja kertoessaan sivustakatsojien innosta onnettomuuden tai sairaskohtauksen sattuessa kuvata videoita ja julkaista niitä Youtubessa. Olen itse kerran sattunut lentokoneeseen, jossa laskeutumisvaiheen jälkeen harhainen ja humalainen henkilö haettiin pois ennen kuin me muut matkustajat saimme poistua ja silloin nimenomaan kiellettiin kaikenlainen kuvaaminen. Aika moni tietää tosin kokemuksesta, ettei kielto kaikkiin tehoa nyt kun monella on aina käsillä oleva kamerallinen kännykkä.
Kadut ja torit ovat julkista tilaa, jossa saa kuvata. Jos kaadun esimerkiksi infarktin seurauksena pitkin pituuttani jalkakäytävälle, niin tietysti suurin huoleni on avun saaminen mahdollisimman nopeasti. Olen sitten tajuissani tai en niin toivon varmasti, että joku ainakin ensin soittaa puhelimellaan hätäkeskukseen ennen kuin alkaa kuvata tilannetta. Toivon olevani silloin auttamisen, en kuvaamisen kohde.
Entä jos teettäisi rintanapin, jossa olisi kruksi kameran päällä? Ajatus on aika absurdi. En jaksaisi kulkea se rinnassani enkä sitä paitsi usko että se tehoaisikaan niihin joille yleensä tulee mieleen kuvata moista tilannetta. Eikä minulla ole mitään syytä vastustaa kuvaamista silloin kun voin hymyillä kuvaajalle.
Joku voi tietysti sanoa, että voihan kuvaamisesta olla apuakin jos kyseessä on onnettomuus ja pitää selvittää tapahtumien kulku. Se tuntuu aika epätodennäköiseltä. Pidän kyllä hyvin mahdollisena, että voin joutua onnettomuuteen, saada sairaskohtauksen tai vaikka vain kaatua vahingossa niin etten edes pääse ylös ilman apua. Tulen varmasti tarvitsemaan apua, mutta älkää silloin kuvatko minua, en halua nettiin enkä Youtubeen vaan sairaalaan.
Leena Mallat
Kirjoittaja on 63-vuotias eläkkeellä oleva toimittaja, joka on sairastunut rintasyöpään, lymfoomaan ja eteisvärinään.
