Käytän toisinaan sanaa sosiaalinen kömpelyys, vaikken henkilökohtaisesti siitä pidäkään. Se kuvaa vain niin hyvin koko asiaa. Se ilmenee eri muodoissa eri henkilöillä ja eri tilanteissa: joko selostetaan omaa tarinaa kuuntelematta muita, töksäytellään kommentteja ajattelematta kohteliaisuussääntöjä, tunteenpurkaukset jäävät hallitsematta, tai vaietaan hiljaa tietämättömänä mitä sanoa. Itse kuulun useimmiten jälkimmäiseen. Valitsin hiljaisena pysymisen jo kauan sitten, etten aiheuttaisi turhaa hämmennystä.
Asiat, joita muut eivät edes mieti, ovat minulle ne vaikeimmat. Kuten suojatien ylitys oikealla hetkellä, vastaantulijan ohittaminen kadulla ja tuttavan tervehtiminen oikealla eleellä, ilmeellä ja sanalla. Missä ikinä olenkaan, tunnen olevani väärin. Tiedän kyllä, ettei ole yhtä oikeaa tapaa olla olemassa, mutta minä välttelen mielipiteideni sanomista, koska en joko löydä oikeaa tilannetta sanoa, tai koska käytän niin helposti väärää äänensävyä.
Olen lukuisia kertoja tuntenut itseni tyhmäksi, koska minulta puuttuu tilannetaju ja ennakointikyky. Minun pitää tehdä järjettömästi töitä pitääkseni tilanteen hallussa, kun toiset näyttävät toimivan automaattisesti hetkessä. En osaa olla spontaani, vaan tarvitsen selkeät ohjeet. Kun toiset hääräävät tehtävien kimpussa ympärilläni, mietin pääni kipeäksi, mihin toimeen tarttuisin. Sitten toiset luulevat, että olen muuten vain laiska. Joskus kun tunnen oloni oikein toimettomaksi muiden keskellä, keksin tekemistä väkisin ja saatan vaikka kaataa tavarani lattialle, että voisin siivota ne ja näyttää kerrankin toimeliaalta. Olen ahkera, tunnollinen ja rohkea heti, kun tiedän tarkkaan, mitä teen. Silloin en pelkää suurintakaan yleisöä.
Minua ei koskaan väsyttänyt mennä kouluun siksi, että siellä oli tehtäviä ja läksyjä. Pärjäsin oppiaineissa hyvin, mutta ympäristö vaivasi minua. Aina piti miettiä, miten astuisin luokkaan luontevasti ja milloin olisi oikea hetki viitata, ettei viittaa liian montaa kertaa, toisten vuorolla, tai liian myöhään. Joka päivä pelkäsin myös, että tuolini puuttuisi, koska se olisi taas muuttanut käsikirjoituksen, enkä olisi osannut ratkaista ongelmaa.
Huvittava esimerkki on se, kun kerran se tuoli sitten puuttui. Ensin olin olevinani, etten huomannut tuolin puuttumista, sitten harkitsin jo tyhjän päällä istumista, kun en saanut ilmaistuksi asiaa. Lopulta joku sitten viimein huomasi ja otti asian puheeksi. Esitin huomaavani tuolin puuttumisen vasta silloin, että toiset eivät olisi ihmetelleet, miksi en pyytänyt puuttuvaa tuolia itse.
En osannut kertoa kenellekään, jos satutin itseni. Kerran poltin käteni kotitaloustunnilla, mutta en osannut poistua vessaan kylmän vesihanan alle, sillä se ei kuulunut ”käsikirjoitukseen”. Ruokalassa viilsin leipää leikatessani haavan käteeni, mutta istuin pöydässäni käsi verta vuotaen kuin mitään ei olisi tapahtunut, sillä jos minulla ei ollut yllättävän tapahtuman jälkeen mallia miten toimia, mieluummin suljin sen kokonaan pois. Olin myös valmis vaikka murtamaan selkäni painavia tavaroita kantaessani, jotta suoriutuisin tehtävästä yhtä hyvin kuin muutkin.
Otin kirjaimellisesti käskyt käyttäytyä kunnolla. Silti luokkatoverit pitivät parempina niitä, jotka toimivat sääntöjen vastaisesti. Joskus tuntui, että opettajatkin pitivät heitä jotenkin hauskempina, eläväisempinä ja persoonallisempina. En siis tiennyt, oliko parempi totella, vai riehua. Kokemukset hyväksytyksi tulemisesta olivat niin ristiriitaiset. Muuten minulle on aina ollut sanomattakin selvää, että roskia ei heitetä, jonoissa ei etuilla, toisia ei kiusata ja lupaukset pidetään.
Jälkeenpäin mieleeni tulee aina, mitä tilanteissa olisi voinut tehdä tai sanoa. Se on aina kuitenkin jo liian myöhäistä. En ole vieläkään ratkaisut sitä mysteeriä, mikä minuun menee, kun astun kotiovesta ulos. Kotona olen eloisa, puhelias ja huumorintajuinen, kuten myös silloin, jos juttelen kahdestaan jonkun kanssa ja meillä on selkeä aihe, mistä puhua. Mutta koska smalltalk ja muu kevyt löpinä ei onnistu, jään aina ulkopuolelle tuttavien kahvipöydissä ja koulujen oppitunneilla, eikä kukaan koskaan opi oikeasti tuntemaan minua.
Toisten ihmisten peilaaminen auttaa minua jonkin verran. Mietin esimerkiksi, mitä joku muu sanoisi kyseisessä tilanteessa, jos olisin hän. Olen myös oppinut aika hyvin nauramaan ja voivottelemaan tilanteen vaatiessa, kuten myös antamaan sellaisen vastauksen, minkä vastapuoli haluaisi kuulla. Se on kuitenkin rankkaa ja aiheuttaa toisinaan välttelyä. Enkä osaa vieläkään katsoa ihmisiä silmiin, mutta aika hyvän tekniikan olen siihenkin kehittänyt, että kukaan ei huomaa mitään.
Tiia-Maria Tuominen
Kirjoittaja on 22-vuotias kuvataiteiden ja kiinan kielen opiskelija, jolla on todettu aspergerin oireyhtymä. Hän haluaa levittää tietoa oireyhtymästä ja nähdä paljon maailmaa.
Lue aikaisempia Tuomisen kirjoituksia:
Aspergerin oireyhtymä vaikuttaa aistiyliherkkyyteen ja tunteenhallintaan
Kuka ymmärtäisi aspergeria?
