Valmistumiseni jälkeen minulla, kuten suurimmalla osalla vastavalmistuneista, ensimmäinen työpaikka on terveyskeskuksessa. Osaltaan tähän vaikuttaa se, että aikoipa tulevaisuudessa suuntautua lääkärinurallansa mihin tahansa – yleislääkäriksi, kirurgiksi tai vaikka patologiksi – vaaditaan yhdeksän kuukauden mittainen palvelu perusterveydenhuollossa eli terveyskeskuksessa ja/tai perusterveydenhuollon päivystyksessä. Ymmärrän tämän lähtökohdan, tähtäähän peruskoulutuksemme juuri yleislääkärin työhön, siinä vaadittavien tietojen oppimiseen. Ja ammatillisesti on myös tärkeää kerryttää taitojaan ja kokemustaan siellä, missä näkee laajimmin erilaisia ongelmia ja potilaita, jotta ymmärtäisi millaisista lähtökohdista erilaiset hoitopolut lähtevät liikkeelle.
Pakollinen, verrattain lyhyt terveyskeskuspalvelu johtaa kuitenkin siihen, että terveyskeskuksessa hoitosuhteet pirstoutuvat. Monet meistä vastavalmistuneista ovat ensimmäisen työvuotensa aikana töissä useissa eri terveyskeskuksissa – osa on pakotettuja siihen, sillä eivät ole saaneet paikkaa koko ajaksi; toiset taas haluavat kokeilla, millaista on työskennellä erilaisissa työympäristöissä ja oppia erilaisia tapoja järjestää terveyskeskustyö.
Kohtaankin päivittäin pitkäaikaissairaita potilaita, joiden tilaa, hoitotavoitteita ja -tahtoa en tunne ennalta. Yritän saada hoidon juonesta kiinni aiempien sairauskertomusmerkintöjen perusteella, tässä vaihtelevasti onnistuen. Kuitenkin ensimmäinen tapaaminen menee usein siihen, että yritän tutustua potilaaseen ja saada itse käsityksen hänen omista tavoitteistaan ja toiveistaan sairautensa hoidon suhteen. Ja välttämättä tämän käynnin jälkeen en enää näe häntä. Vielä haastavampaa on joutua kommentoimaan laboratorio- tai muita tutkimuksia, kun ei ole tavannut potilasta lainkaan. Jonkin oireen takia lääkäri on aiemmin käynnistänyt selvittelyjä, joku toinen lääkäri on niitä jatkanut, ja nyt minun pitäisi uusimpien tutkimustulosten pohjalta päättää, miten edetä. Ainoana ohjenuoranani edeltäviin merkintöihin kirjatut oireet, löydökset ja pohdinnat.
Tällainen menettely sotii jossain määrin vastaan sitä idealistista tavoitetta, joka yleislääkärin / terveyskeskuslääkärin työstä maalataan. Perusterveydenhuollonhan tulisi perustua pitkäaikaisiin potilas-lääkärisuhteisiin. Kun lääkäri oppii tuntemaan potilaan, hänen persoonansa, tavoitteensa ja vahvuutensa, kykenee hän paremmin työskentelemään potilaan hyväksi ja huomioimaan hänet ihmisenä. Potilaalle tämä taas varmasti näyttää miellyttävältä ja turvalliselta, kun kaikkea ei aina tarvitse selittää juurta jaksain alusta ja tietää hieman jo ennalta, miten lääkäri suhtautuu asioihin. Lääkärin näkökulmasta lyhytaikaisissa työsuhteissa ja potilaan näkökulmasta lääkärien tiuhaan vaihtuessa ei tällaista toisen tuntemiseen ja luottamukseen perustuvaa jatkuvuutta pääse syntymään.
En osaa arvioida, onko nykyinen järjestelmä toimivin lääkärin ammatillisen kehittymisen tai palveluiden järjestämisen kannalta. Vielä vähemmän kannattaa minulta kysyä mielipidettä siihen, muuttaako SOTE-uudistus tätä seikkaa. Mutta minua harmittaa potilaiden puolesta se, että nykyinen järjestelmä osin johtaa lääkärien suureen vaihtuvuuteen terveyskeskustyössä ja potilas-lääkärisuhteiden pirstoutumiseen – terveyskeskustyön tekemiseen tilkkutäkkinä. Tämä ei varmasti palvele potilaiden pitkän tähtäimen hoitoa niin hyvin kuin soisi. Osana tätä järjestelmää yritän pyrkiä vaikka vain yhdellä vastaanotolla luomaan yleiskäsityksen potilaan hoitotavoitteista ja -suunnitelmasta. Ja kirjata tämän siten ylös, että seuraavalla lääkärillä olisi edes vähän helpompaa saada jo ennalta käsitys potilaan hoidon tavoitteista. Ehkä siten saavutetaan edes jonkinlaista jatkuvuutta ja pitkäjänteisyyttä sairauksien hoitoon.
Sakari Mustalahti
Kirjoittaja on lääkärintaipaleensa alkupuolella oleva tamperelainen, jonka toiveena on oppia ymmärtämään ihmisyyttä – edes osittain.
Lue myös nämä Sakari Mustalahden kirjoitukset:
Näytelmä nimeltä lääkärin vastaanotto
Saanko pilata ilon elämästäsi?
Huolia ja murheita hoitamassa
