Hän tulee vastaanotollesi ylimääräisenä juuri sinä päivänä, kun sinulla on ehdottoman tärkeä meno työpäiväsi päätteeksi. Potilas ilmestyy vastaanottohuoneesi ovelle 11 minuuttia myöhässä puuskuttaen ja pyytelee anteeksi myöhästymistään. Ymmärtäväisenä henkilönä vakuutat hänelle, ettei se haittaa vaikka hän on myöhässä ja pyydät hänet istuutumaan ja kertomaan mikä hänellä on vaivana.
Sen sanottuasi portit aukeavat: kuulet oireet ja vaivan. Hän kertoo sinulle kuinka näitä oireita hoidetaan ja mitä lääkkeitä hän haluaa. Luontevasti hän ehdottaa, ettei turhiin tutkimuksiin ole mitään aihetta. Lääkkeitä vaan kehiin ja vaiva kyllä katoaa siitä ajan myötä.
Tässä vaiheessa käy ilmi, että potilas on jemmannut ja kuunnellut oireitaan jo kuukausitolkulla ja luonnollisesti hoitanut itse itseään parhaaksi näkemällään tavalla. Mietit mielessäsi, että miksi lähes järkevältä vaikuttava ihminen ei hakeudu ajoissa hoitoon ja miksi hän toistuvasti on kieltänyt selkeät oireet itseltään. Huomaat, että potilas on hyvin hermostunut ja lähes pyörtyy normaalissa tutkimustilanteessa tutkimuspöydällesi.
Kertoessasi, että potilaasi esittämä diagnoosi on täydellisen tuulesta temmattua, toki miellyttävämmin ja myönteisimmin sanakääntein, huomaat, että hän on kehittänyt suoranaisen paniikkireaktion vastaanottohuoneessasi. Kerrot kyyneliä pidättävälle potilaallesi, että tämä kaikki on aivan normaalia ja kerrot muutamista tulevista rutiinikokeista ja sen, että potilaasi tilanne vaatii leikkauksen ja kohtuullisen kiireellisellä aikataululla. Tuo kaikki informaatio lipuu potilaan toisesta korvasta sisään ja toisesta sujuvasti ulos.
Leikkauspäivän koittaessa potilas on luonnollisesti tehnyt lukuisia omia järjestelyitään testamenttia myöten. Hän on vakuuttunut, että tämä matka leikkaussalin uumeniin tulee olemaan hänen viimeinen etappinsa tässä maailmassa. Leikkaustasolla maatessaan hän vielä mulkoilee epäluuloisesti leikkaussalin välineistöä ja henkilökuntaa. Lopulta nukutusaine kuitenkin voittaa pyristelevän potilaan ja leikkaus saadaan tehtyä. Onneksi kaikki potilaamme eivät ole näin haastavia.
Ne viisikymmentä askelta, jotka itkua tihrutellen otin palatessani kollegan vastaanotolta takaisin työhöni leikkaussaliin, olivat todella pitkät. Minä pelkäsin tuota leikkausta ja oli todella vaikeaa hyväksyä tilanne omalle kohdalleni. Minun tehtävänihän on hoitaa potilaita. Kiitos ja anteeksi teille kaikille, jotka minua niin hyvin hoiditte. Potilaana ei ole helppoa olla.
Opinko jotain kokemuksestani? Olen edelleen vakuuttunut siitä, että ihmistä on hoidettava suurella sydämellä. Välittävä ja huolehtiva asenne on hoidon onnistumisen edellytys – myös meidän ärsyttävien potilaiden kohdalla.
Sari Hannukainen
Kirjoittaja on yksityissairaalassa työskentelevä anestesiologian ja tehohoidon erikoislääkäri.
Lue myös nämä Sari Hannukaisen (Halonen) kirjoitukset:
Asenneantibioottia ei ole vielä keksitty
Perintöä odotellessa
Nettikiusaamisesta on tullut päivän sana
