Joskus minusta tuntuu, että lääkärin vastaanotto on kuin näytelmä. Potilas tulee huoneeseen. Kertoo vaivansa, ongelmansa, huolensa. Ensi sanojen jälkeen pystyy melkein arvaamaan, kuinka kertomus jatkuu. Minä teen tarkentavia kysymyksiä, nekin varmaan aivan yhtä ennalta-arvattavia kuin potilaan kertomat oireet. Samoin kuin tekemäni tutkimukset ja temput.
Draaman kaaren päättää johtopäätelmieni, diagnoosin, esittäminen sekä hoitoehdotus, josta voidaan vielä saada aikaiseksi väittelyä. Kaiken aikaa tilannetta hallitsee jonkinlainen sanomaton voima, joka rytmittää vastaanottoa kun kumpikin tietää, mitä odottaa. Aivan kuin vastaanotolla olisi kirjoittamaton käsikirjoitus, jonka kumpikin osapuoli tuntee ja jota kumpikin seuraa. Ja mikä oleellisinta, tämä käsikirjoitus ei ainoastaan kerro mitä tapahtuu, se kertoo myös MITEN asiat tapahtuvat, millä äänenpainoilla, eleillä, ilmeillä kukin asia tulee esittää.
Toisinaan tähän ennalta-arvattavaan vastaanoton kaareen tulee kuitenkin poikkeus. Lapsi vastaanotolla. Kuinka virkistävää onkaan nähdä välittömät, peittelemättömät reaktiot tutkimuksiini, sekä lapsen iästä riippuen myös vastaukset kysymyksiini oireista. Ja nähdä ja kuulla, kuinka hän innokkaasti selittää arjestaan, tarkkailee tilannetta ja tutkii huonetta. Aivan kuin lasta ei teennäinen vastaanottotilanne ja sen yhtä teennäiset puitteet häiritsisi samalla tapaa kuin aikuisia. Toisaalta koko vastaanotto voi mennä pieleen yhteistyöhaluttomuuden takia – oli syynä sitten pelko, kipu tai yksinkertaisesti haluttomuus. Mutta tällöinkään lapsi ei noudata sitä kaavaa, johon me aikuiset tunnumme olevan sidotut. Hän tuntuu olevan avoin tavalla, johon aikuinen ei enää kykene.
Miksi tunnumme menettävän tämän ihmiselle luontaisen kiinnostuksen, uteliaisuuden ja avoimuuden kun vanhenemme? Tai vähintään: emme enää ilmaise sitä toisille. Osaisinko itse palata tähän, luopua osasta siitä roolista, maskista, jota aina otan vastaanottotilanteessa. Millainen vastaanotosta tulisi, jos osaisin olla avoimen kiinnostunut ja utelias toisesta ihmisestä, ja toisaalta myös avoimesti ilmaisisin sekä kunnioitukseni että tyytymättömyyteni häntä kohtaan? Voisinko saada vastaanotosta enemmän irti henkisellä tasolla – intiimimmän, luottamuksellisemman ja avoimemman kontaktin potilaaseen, mikä on pitkäaikaisen potilassuhteen ja koko lääkärin työn kannalta ensiarvoisen tärkeää? Vai kävisikö niin, että potilas hämmentyisi ja pelästyisi tästä niin paljon, että koko vastaanotto epäonnistuisi, kun se ei noudatakaan ”korrektiuden” ja ”tapojen” sanelemaa käsikirjoitusta? Pahoin kuitenkin pelkään, ettei minulla ole uskallusta rikkoa täysin sitä lääkärinvastaanoton kaavaa, johon olen kasvaessani oppinut.
Mutta kenties huoleni ei ole aivan näin suuri. Toisinaan vanhukset yllättävät minut. Juuri kun keskustelu on edennyt tavanomaisen kaavansa mukaan kohti loppua, saattavat he yllättäen sanoa terävän, suoran mielipiteensä, mikä muuttaa koko vastaanottotilanteen ja pakottaa minut pois tavanomaisesta juonesta. Muistan myös erään vanhemman rouvan, joka vastaanoton päätteeksi katsoi minua pitkään päästä varpaisiin ja totesi: ”Sun täytyis syödä enemmän!” Mitäpä minä siihen sanomaan, havainto oli varsin osuva. Ehkä vasta riittävän elämänkokemuksen myötä pystymme irtautumaan siitä osin näennäisen sosiaalisen korrektiuden kahleista, jotka estävät meitä olemasta avoimen rehellisiä.
Sakari Mustalahti
Kirjoittaja on lääkärintaipaleensa alkupuolella oleva tamperelainen, jonka toiveena on oppia ymmärtämään ihmisyyttä – edes osittain.
Lue myös nämä Sakari Mustalahden kirjoitukset:
Saanko pilata ilon elämästäsi?
Kun lääkärin ja potilaan erilaiset kulttuurit kohtaavat
Huolia ja murheita hoitamassa
