Diabetesta sairastava potilas on vuosikontrollissa.
Lääkäri: ”Katsoin, että puoli vuotta sitten olitte ollut hoitajan vastaanotolla. Silloin kaikki oli vielä hyvin. Mutta nyt nämä sokeriarvot ovat kyllä heikentyneet selvästi, ja näyttää painoakin tulleen pari kiloa lisää. Kyllä nyt täytyy tehostaa lääkitystä. Ja ruokailuun ja liikuntaan tulee kiinnittää erityistä huomiota. Kontrolli sitten kolmen kuukauden päästä.”
Periaatteessa lääketieteellisesti perustellut ratkaisut. Potilas poistuu kuitenkin apeana vastaanotolta. Tämäkin vielä. Juuri keväällä isä kuoli ja nyt sisarukset riitelevät perinnöstä. Ja puolisolle jouduttiin tekemään pallolaajennus. Ihan kuin ne eivät olisi riittäneet, nyt vielä omakin terveys heikkenee. Ja se lääkärikin vielä syyllisti minua, vaikka olen ottanut lääkkeeni ja yrittänyt käydä lenkilläkin. Mutta kun ei tässä tilanteessa kaikkea jaksa.
Asiat olisivat voineet mennä toisinkin. Pieni kysymys: onko jotain erityistä tapahtunut, kun hoitotasapaino on näin heikentynyt? Olisi selvinnyt, että stressiä on ollut poikkeuksellisen paljon, mikä selittääkin tilannetta. Verensokeriarvojen sijaan keskustelun pääpaino olisi voinut kääntyä potilaan omaan mielialaan ja jaksamiseen. Voisiko siihen vaikuttaa jotenkin? Ehkä diabeteksen lääkehoidon ja seurannan suhteen olisi päädytty samaan ratkaisuun. Toivottavasti potilas kuitenkin olisi pystynyt poistumaan vastaanotolta levollisemmalla mielellä, häntä oli kuunneltu ja ymmärretty.
Ero näiden kahden tarinan välillä liittyy tapaan nähdä potilas. Vastaanotolla voi keskittyä yksinomaan sairauteen, äärimmillään nähdä sen muusta ihmisestä lähes irrallisena ominaisuutena. Tai sitten voi pyrkiä katsomaan ihmistä kokonaisuutena, pyrkiä löytämään ja ymmärtämään taustalla vaikuttavia seikkoja, kun kaikki ei ole kunnossa. Ensimmäisessä vaihtoehdossa helposti unohtuu se, kuinka herkkä sairastava tai muuten voinnistaan huolissaan oleva ihminen on sille, että kokee tulleensa arvostelluksi, vaikkei lääkäri sitä olisi tarkoittanut.
Luulen, että lääkärin – ja yleisemminkin hoitohenkilökunnan – asenteella, kuinka kohdata potilas on todella suuri vaikutus siihen, miten potilas kokee tilansa, mahdollisen sairautensa ja miten hän suhtautuu sen hoitoon. Pahimmillaan yksi väärällä äänenpainolla sanottu sana tai väärä ele voi johtaa luottamuksen menetykseen. Ja tuskinpa tällöin potilas on kovin motivoitunut sitoutumaan hoitoonsa tai tulemaan uudelleen vastaanotolle.
Haluan myös uskoa, että potilaasta kiinnostunut ja kannustava asenne motivoi häntä tekemään itse työtä sairautensa tai vaivansa hyväksi, ehkä enemmän kuin hän olisi itse arvannutkaan. Tämä olisi arvokasta, sillä usein, varsinkin pitkäaikaissairauksissa, potilaan oma aktiivisuus ja motivaatio hoitoon on tärkeämpää kuin se, mitä vastaanotolla pystyn hänelle tarjoamaan.
Ideaalimaailmassa potilaan kohtaaminen toimisi aina kuten jälkimmäisessä tarinassa. Pelkään kuitenkin, että tosielämässä se ei aina onnistu. Kun on tekemisissä niin herkän asian kanssa kuin ihmisen terveys, voi helposti ajattelemattomuuttaan, vahingossa loukata toista. Näitä tapauksia ei kuitenkaan saa sivuttaa olankohautuksella vaan olla nöyrä, nähdä omat virheensä ja oppia niistä. Näin seuraavan kerran vastaavassa tilanteessa pystyy jälleen hieman paremmin kohtaamaan potilaan.
Sakari Mustalahti
Kirjoittaja on lääkärintaipaleensa alkupuolella oleva tamperelainen, jonka toiveena on oppia ymmärtämään ihmisyyttä – edes osittain.
Lue myös nämä Sakari Mustalahden kirjoitukset:
Terveyskeskustyötä tilkkutäkkinä
Näytelmä nimeltä lääkärin vastaanotto
Saanko pilata ilon elämästäsi?
