Synnytyssairaalassa vaihtuneiden vauvojen tapaus keinuttelee kotoista sairaalakehtoamme. Minäkin muistin onnettomien sattumusten sarjan, jossa erehdyin potilaasta. Eihän sellaista pitäisi sattua, mutta sattui kuitenkin. En tajunnut tuolloin miten onnekas olin.
Omassa vaihdokas-tragediassani kaikki alkoi kotoisasti, lastenpsykiatrisen vastaanoton jo tutuksi käyneellä rutiinilla. Ensikäynti ja lähetteessä kuvattu varsin tavanomainen tilanne: 10-vuotias, koulussa pidempään riehuskellut poika. Odotustilassa sellainen istuskelikin vanhempiensa välissä. Nopeasti vilkaisten poika vaikutti olevan asiaankuuluvan jäykkänä kauhusta. Kutsuin työparini kanssa perheen nimeltä sisään, kättelin, kerroin nimeni ja istuimme alas.
Haastattelu sujui huomattavan kalseissa merkeissä, mikä sinänsä on tavanomaista ensikäynneille. Uusi tilanne, perhe ei tiedä mitä odottaa, pelkää onko kaikki kunnossa… Toimin kuten yleensä, kysellen arkisia kuulumisia ja vertailin mielessäni niitä lähetetekstiin. Mistä saattaisi olla kyse? Huomioin, etteivät lähetteessä mainitut sisarukset tulleet lainkaan puheeksi. Ehkä vaikea-asteinen sisaruskateus? Oli ilmeistä, että vanhempien käsitys lapsen käytöksestä erosi huomattavasti lähetteessä kuvatusta. Vanhemmat suorastaan tuohtuivat, kun luin ääneen opettajan kuvauksen tuntitilanteesta. Sekään ei soittanut mitään kelloja päässäni. On niin kovin yleistä syyttää aluksi opettajaa tai koulua lapsen vaikeuksista. Kyseessä oli selvä suojareaktio ja minua kiinnosti lähinnä oliko se yhteistyötä vaikeuttava.
Hypoteesi muodostuu mielessämme niin nopeasti. Joskus lähetettä lukiessa, mutta viimeistään odotushuoneeseen vilkaistessa. Haastattelun alkaessa mielessä on jo kysymyspatteristo, jolla omaa hypoteesia lähdetään testaamaan. Harmi kyllä, ihmisen mieli poimii ympäristöstä ne seikat, jotka tukevat hänen ennakkokäsityksiään. Pahimmassa tapauksessa todellisuus muokataan omaan hypoteesiin sopivaksi. Kuten vanha tutkimus kertoo: jos mustaihoisen ihmisen kädessä on kampa, rasisti näkee sen veitsenä. Minullahan ei ollut eritystä syytä kyseenalaistaa potilaan henkilöllisyyttä, kun olin hänet nimellä sisään kutsunut, vieläpä vanhempiensa saattamana. Kamppailin vain hypoteesini ja yhteistyön rakentamisen kanssa.
Väärinkäsitys selvisi vasta kun kutsuin lasta (täysin väärällä) etunimellä. Minä olin aivan nolona, mutta perhe suorastaan riemastunut. Epäluulo katosi. He olivat suunnattoman helpottuneita. Tyhmät kysymykseni olivatkin toiselle potilaalle tarkoitettuja! Vanhemmat huiskaisivat anteeksipyyntöni syrjään, eihän tässä mitään. Sen sijaan he naureskelivat, miten olivat odotushuoneessa reagoineet väärän lapsen nimeen – varmaan siksi, kun jännitti niin kovin. Työpari soimasi itseään, kun ei ollut hoksannut virhettä, vaikka kyllä hänkin jossain vaiheessa vähän ihmetteli...
Vahinkoa ei tapahtunut. Lähete-potilaan sukunimi pysyi perheeltä salassa, vaikka etunimen ja opettajan kuvauksen meninkin möläyttämään. Oikea potilas ei tullut, ei peruuttanut. Lastenpsykiatrian rutiinijuttuja. Siksipä väärää potilastani oikeasti odottanut kollega oli huhuillut aikansa odotushuoneessa, ja lähtenyt kahville. Konservatiivinen erikoisalanikin oli helpotus. Heräämössä tuskin hihityttää, kun kirurgi kertoo operaation puolessa välissä selvinneen, että väärä potilashan se siinä…
Muuttiko tapaus käytäntöjäni? Aloinko vaatia ensikäynnillä henkilöllisyystodistusta? En. Mutta tänään tapaus saa minut entistä kiitollisemmaksi virheen kohteeksi joutuneelle perheelle ja tuolloiselle työparilleni.
Ketään naurata, kun vauvat vaihtuvat. Omaa vastasyntynyttä lastaan ei vielä tunnista yhtä helposti kuin kymmenvuotiasta, etenkään synnytyksestä sekavana. Silti on pakko huhuilla vaihtuneiden vauvojen varjosta: miksi lääkäri kantaa yksin oikeudellisen vastuun onnettomien sattumusten ketjusta?
Janna Rantala
LL Janna Rantala on lastenpsykiatri, psykoterapeutti ja tietokirjailija, joka myös kouluttaa lastenpsykiatriaan ja vanhemmuuteen liittyvistä aiheista.
