Seurasin joulun alla uutiskirjoittelua pienestä lapsesta, jonka nuorukainen oli löytänyt yksin ulkoa, itkemässä. En tunne lasta tai hänen perhettään, mutta uutinen liikutti minua kovasti – ketäpä ei. Silti haluan hetken miettiä: miksi?
Ilmeinen vastaus on inhimillinen kykymme eläytyä toisten kokemuksiin – tai pikemminkin omaan kuvitelmaamme toisen kokemuksesta. Useimmat aikuiset osaavat kuvitella kenen tahansa pienen lapsen lähes täydellisen avuttomuuden ennakoimattoman sattuessa. Tai lapsen läheisten hädän! Mitä on ollut elää sanomalehtijuttujen kuvaamat epätoivon tunnit. Tai – kuten jonkun muun lapsen kohdalla käy – epätoivon päivät, kuukaudet, vuodet.
Sillä lääkärinä minulla ei ole varaa ajatella vaikeiden asioiden tapahtuvan harvoin, jollekulle, jossakin muualla. Erilaisissa sietämättömissä oloissa eläviä lapsia on taatusti käynyt neuvolavastaanotollani. Olen tavannut heitä lastenpsykiatrin työssäni. Peloissani joudun kysymään itseltäni: montako hätätilaa minulta on jäänyt huomaamatta?
Äitinäkään en voi teeskennellä pahojen asioiden tapahtuvan jossain ihan muualla. Voin sairastua, joutua tekemään epätoivoisia ratkaisuja, seota. Hyvin voidessanikaan en ole lapsilleni pyhimys, vaan rähjään, rankaisen, raivostun turhautuneena. On helppo suojautua omalta pahalta puoleltaan muita kauhistelemalla. Mutta omat lapseni se jättää – toki mittakaavaltaan toiseen – pulaan. Saako minulle tehdä näin?
Mutta ei liikutukseni ole vain myötätuntoa, pelkoa ja häpeää. Olen myös toiveikas.
Toivoa on niin kauan, kun lapsi vielä jaksaa itkeä hätäänsä. Hän uskoo, että jossain on joku, joka kuulee ja auttaa. Lapsen koko toivo ei ole sammunut äänettömyyteen. Hän voi toipua, saada selityksen kokemalleen, päästä uudestaan kasvun polulle.
Toivoa on, koska on ihmisiä, jotka uskaltavat kuulla itkun, lähteä katsomaan kenestä se kuuluu. Lämmittävät hätää kärsivää takillaan, vaikka itsekin palelevat. Ovat hetken neuvottomia, mutta kantavat vastuun, keksivät keinon, pyytävät muitakin auttamaan.
Ja toivoa on, koska ulkoa yksin löytyvä lapsi on vielä uutinen – ei ennalta-arvattava arkipäiväisyys. Se on yhä jotain kuohuttavaa, pysäyttävää. Poikkeaa siitä, mitä uskomme lasten ja vanhempien ansaitsevan.
Janna Rantala
LL Janna Rantala on lastenpsykiatri, psykoterapeutti ja tietokirjailija, joka myös kouluttaa lastenpsykiatriaan ja vanhemmuuteen liittyvistä aiheista.
Julkaistu Lääkärilehden verkkosivuilla.
