”Sydämessä tuntuu muljahduksia.” ”Tällaista ihottumaa tuli pari päivää sitten.” ”Tyttärellä alkoi korvakipu aamulla.” ”Aloitin lenkkeilyn ja nyt jalka on kipeytynyt.” Perin tavanomaisia syitä, miksi hakeutua lääkärin vastaanotolle terveyskeskukseen. Näennäisesti ne ovat hyvin erilaisia, mutta kaikkien taustalta paljastuu sama syvän inhimillinen piirre: huoli omasta tai lähimmäisen terveydentilasta. Onhan ymmärrettävää, että terveytemme on meille niin tärkeä asia, että pienikin oire saattaa herättää huolen siitä, onko taustalla mahdollisesti jotain vakavampaa. Jotain, joka saattaisi mahdollisesti vaarantaa kykymme elää ja toimia kuten olemme tähän asti toimineet.
Miten sitten minun pitäisi suhtautua tähän huoleen omasta tai lähimmäisen terveydestä, joka niin herkästi ajaa vastaanotolle? Kuormittaahan se selkeästi rajallisia terveydenhuoltopalveluita. Voisin turhautua, ihmetellä onko maalaisjärki kadonnut jonnekin, kun ei enää tunnisteta tavanomaisia, itse hoidettavia oireita. Että kaikki pitää tutkia ja kuvantaa tarkkaan varman diagnoosin saamiseksi, vaikka pelkän oireen hoitamisella voisi selvitä. Tai voisin alkaa etsiä syntipukkia. Syytellä vaikka tiedotusvälineitä ja sosiaalista mediaa siitä, että ne kertovat ääriharvinaisia, vaikkakin koskettavia kertomuksia siitä, kuinka tavanomaisen oireen taustalta paljastui hyvin harvinainen sairaus, jota kukaan ei osannut aluksi epäillä. Ja että näin lietsottaisiin paniikkimielialaa tavanomaisten oireiden vaarallisuudesta.
En halua kuitenkaan ajatella näin. Se ei auta minua kohtaamaan juuri vastaanoton hetkellä potilasta murheineen. Päinvastoin, väitän että mikäli annan näille ajatuksille vallan, kyynistyn enkä pysty enää näkemään potilasta ihmisenä. Sen sijaan haluan nähdä hänet yksilönä ja pyrkiä ymmärtämään hänen huolensa. Muistaa, ettei hänellä todennäköisesti ole samaa koulutusta ja teoreettista tietämystä kuin minulla. Se on vaikeaa, varsinkin kiireen keskellä, enkä pysty siihen joka kerta niin hyvin kuin haluaisin. Kuitenkin yritän selittää löydökseni ja tutkimustulokset, niiden perusteella tekemäni päätelmät oireen alkuperästä ja vakavuudesta sekä antaa ohjeet, kuinka selvitä eteenpäin. Jos potilas ymmärtää selitykseni ja hoito-ohjeeni, ja voi levollisin mielin lähteä takaisin kotiin, olen tyytyväinen.
Vielä iloisemmaksi tulen, jos hän seuraavan kerran kokiessaan sydämen muljahtelua tai kipeyttäessään jalkansa lenkkien tullessa rankemmiksi muistaa, että hänellä on ollut samaa vaivaa aiemminkin. Tuolloin hän kävi lääkärissä, joka selitti mistä vaiva johtuu ja miten sitä voi hoitaa, ja nyt voin kokeilla samaa keinoa eikä minulla todennäköisesti ole mitään vakavampaa sairautta. Jos näin käy, en ole ainoastaan hoitanut akuuttia ongelmaa vaan tarjonnut tietoa ja ohjeita, joiden avulla henkilö itse kykenee tulkitsemaan ja hoitamaan vaivojaan. Se on vähintään yhtä arvokasta kuin sairauden välitön hoito.
Sakari Mustalahti
Kirjoittaja on lääkärintaipaleensa alkupuolella oleva tamperelainen, jonka toiveena on oppia ymmärtämään ihmisyyttä – edes osittain.
Lue Sakari Mustalahden aiempia kirjoituksia:
Tämä löydös on nyt selvitettävä tarkemmin – vai onko?
