Lihavuus on hiukan pelottava puheenaihe vastaanotolla. Se sotkee aikataulun, sillä kaikki käytettävissä oleva aika menee niiden ongelmien ratkaisuun, joita lihavuus on jo aiheuttanut. On säädettävä glukoositasapaino, tarkistettava verenpainelääkitys, pohdittava statiinin aloitus, arvioitava pitäisikö maksa-arvojen nousuun puuttua, kenties tehtävä lähete ortopedille ja mietittävä masennuksen mahdollisuus. Hirvittää ajatellakin, että liitännäissairauksien yksilöityjen hoitoratkaisujen jälkeen pitäisi vielä puuttua itse lihavuuteen.
Jos ylipainon ottaa puheeksi, se on tehtävä taiten. Toisille voi tokaista asian suorasukaisesti, toisia pitää kohdella hienovaraisesti. Suurin osa lihavista arvostaa asian ottamista puheeksi ja haluaisi apua laihduttaakseen. Jotkut kuitenkin pelkäävät joutuvansa vähättelyn kohteeksi painonsa vuoksi: ei puututa ongelmaan, koska se on vain lihavuuden aiheuttamaa – mutta sitten ei puututa paino-ongelmaankaan. Lihava on lihava, ja isot ihmiset tuntevat joutuvansa kantamaan tätä leimaa riippumatta muista ominaisuuksistaan.
Lihavuus ei sovi yhteen muottiin, koska sen etiologia, ilmiasu, hoidon tarve ja hoitomahdollisuudet ovat hyvin vaihtelevia. Lihavuus ei johdu vain ylensyönnistä ja liikkumattomuudesta, tai ainakin näiden yhdistelmät muodostavat energiatasapainon horjumisen hyvin monimutkaisilla tavoilla. Yhdellä lihavuus johtuu ADHD:stä, ahmimisesta, uni-valverytmin häiriöistä ja elämänhallinnan puutteesta, toiselle painoa on kertynyt pikkuhiljaa vuosien karttuessa perhettä, lapsia, töitä ja kotia hoitaessa, jolloin oma hyvinvointi on jäänyt vaille huomiota.
Lihavuuden arviointi on ollut hyvin paino- tai painoindeksikeskeistä. Pelkkä paino ei kuitenkaan kerro terveydentilasta tai laihduttamistarpeesta eikä siitä, miten tehokkaasti painoa pitäisi ryhtyä pudottamaan (2). On myös terveitä lihavia. Siksi kokonaisarvio metabolisista, mekaanisista ja mentaalisista seurauksista (ns. 3M) on tarpeen (3).
Vaikka lihavuus on niinkin monimutkainen ilmiö, sen hoitoon yksilölliset ratkaisut ovat yltäneet huonosti. Erityisesti ryhmähoidossa tämä on haasteellista. Toisaalta lihavuuden hoitoon kannattaisi luoda yhtenäinen perusmalli, jolla taattaisiin tasa-arvoinen, laadukas hoitokokonaisuus koko maassa. Pakettiin kuuluisivat esimerkiksi
1) esitietolomake painon kehityksestä, ruoka- ja liikuntatottumuksista, psykologiasta, yleisestä elämäntilanteesta ja hoitomotivaatiosta potilaan itse täytettäväksi (ajansäästö vastaanotolla),
2) lihavuuden kokonaisarviota ja hoitoratkaisuja helpottava vuokaavio,
3) aineistoja ryhmähoidon ohjaamiseen,
4) työkaluja yksilölliseen lihavuuden hoitoon (itsehoito),
5) lihaville sopivia liikunta- ja kehon huolto-ohjeita,
6) strukturoitu lähete erikoissairaanhoitoon ja
7) esimerkkejä ja vinkkejä painonhallintaan, jotta pudotetut kilot eivät tule takaisin.
Lihavuus seurannaisineen kattaa yhä suuremman osan päivittäisestä lääkärintyöstämme. Jotta emme läkähtyisi lihavuuden liitännäissairauksien aiheuttaman kuorman alle, terveydenhuollon rakenteita ja asenteita pitäisi korjata niin, että lihavuuden hoitoon osoitetaan resursseja. Kannustettaessa potilaita terveellisiin elämäntapoihin kannattaa myös käyttää uutta tekniikkaa, nettiä, puhelimia ja muita mobiilityökaluja mukaan lukien kuvien, videoiden, äänen ja musiikin käyttö. Sosiaalista mediaa voi hyödyntää uudenlaisen yhteisöllisyyden luomiseen. Tulevaisuudessa lihavuuden hoito on itsehoitoon kannustavaa ja persoonallista. Painonhallinnasta voi tulla jopa hauskaa.
Kirsi Pietiläinen
apulaisprofessori
Helsingin yliopisto, Lääketieteellinen tiedekunta, lihavuustutkimusyksikkö
Diabetes ja lihavuus -tutkimusohjelma
ylilääkäri
HUS, medisiininen tulosyksikkö, endokr. klinikka
Kirjallisuutta
1. Hernandez-Boussard T, Ahmed SM, Morton JM. Obesity disparities in preventive care: findings from the National Ambulatory Medical Care Survey, 2005-2007. Obesity 2012;20:1639–44.
2. Ahima RS, Lazar MA. Physiology. The health risk of obesity--better metrics imperative. Science 2013;341:856–8.
3. Sharma M. M, M, M & M:
a mnemonic for assessing obesity. Obesity reviews 2010;11:808–9.
Julkaistu Lääkärilehdessä 4/14.
