Kuinka monet kerrat olen uneksinut lentäväni, levittänyt vain käteni, ponnahtanut ja noussut ilmaan, korkealle korkealle, ja kaarrellut metsien ja vesien yllä kevyesti kuin tervapääsky. Osaisinpa edes juosta luotina kuin gepardi, uida sukkeloida leikitellen kuin delfiini, kiipeillä ja loikkia oksalta oksalle jäntevän sulavasti kuin fossa Madagaskarissa. Ei onnistu, ei tältä itseään ihmiseksi kutsuvalta apinalta, evolutiiviselta raakileelta. Hyvä kun pysyn jaloillani, enkä aina edes pysy.
Sinulla ja minulla on sama riesa. Ihminen on pingviinien lisäksi ainoa eläin, joka kävelee kahdella raajalla ja jonka yläruumis on pystysuorassa saman kahden raajan päällä. Pingviinien oikea elementti on vesi ja maalla ne taapertavat vain pakosta, mieluummin liukuvat mahallaan lumessa jos voivat. Pystyasento kahden jalan päällä on anatomiamme vuoksi tavattoman huono ratkaisu, josta voimme syyttää jotain kantamuotoamme.
Kaksijalkaisuuden synnystä ja eduista on monia teorioita. Näkö-, kuulo- ja hajuaistimet ovat jatkuvasti korkealla, mistä on ajateltu olleen etua savannien korkeissa heinikoissa, joissa ensimmäisten kaksijalkaisten apinoiden on ajateltu eläneen. Lähestyvä saalistaja oli helppo nähdä, kuulla tai haistaa. Vähemmän kannatusta saaneen vesiapinateorian mukaan kaksijalkaisuus on syntynyt vedessä, koska vesi tukee ruumista, ja jaloille sekä selkärangalle tulee vähemmän rasitusta. Kiinnostavaa kyllä, ihmisellä on muitakin vesieläimissä yleisiä, mutta maaeläimissä harvinaisia ominaisuuksia, kuten karvattomuus ja ihonalainen rasvakerros. Oli miten oli, kaksijalkaisuus vapauttaa eturaajat tekemään muita asioita, mistä on varmasti etua, koska ihmisen käsi on monipuolisessa liikkuvuudessaan ja herkkyydessään todella käyttökelpoinen apuväline.
Miksi sitten puhun ihmisestä evolutiivisena raakileena? Lähes jokainen kärsii jossakin elämänvaiheessa selkä- tai lonkkavaivoista. Ne johtuvat nimenomaan kaksijalkaisuudesta ja pystyasennosta, johon anatomiamme ei ole kunnolla sopeutunut. Selkärangan välilevyt pullistuvat ja muljahtelevat paikoiltaan, koska niihin aina pystyssä ollessamme kohdistuu suuri rasitus. Samasta syystä lonkan nivelet ja nivelkuopat kuluvat kävellessä. Evoluution hairahduksen vuoksi sairaaloissa tehdään suuria ja vaativia selkä- ja lonkkaleikkauksia, joiden lopputulos on kaikkea muuta kuin taattu.
Neliraajaisilla eläimillä kylkiluut tukevat sisäelimiä mainiosti. Meillä pystyapinoilla sisäelimet ovat päällekkäin, läjässä. Se olisi ihan hyvä ratkaisu, jos niillä olisi kunnon tuki, mutta kun ei ole. Sekä palleassa että vatsaontelon elimiä alhaalta tukevissa rakenteissa on heikkoja kohtia ja suoranaisia aukkoja, ja tyrät pullahtelevat.
Pystyasennon vuoksi veri joutuu kulkemaan pitkiä matkoja ylhäältä alas ja takaisin. Korkealla oleva sydänparkamme yrittää parhaansa mukaan pumpata minkä ehtii. Painovoima vetää verta alas eli jalkoihin, laskimot läppineen ovat lujilla, ja usein, koska verisuonet eivät tahdo kestää painetta, syntyy suonikohjuja ja peräpukamia.
Heräilen öisin peltikattojen rämähtelyyn, kun bushbabyt loikkivat puista katoille ja ponnahtavat jousten lailla takaisin puihin. Bushbabyt ovat puoliapinoita eli meidän kaukaisia sukulaisiamme. Näillä tienoin taapersivat ja kompuroivat ensimmäiset kaksijalkaiset kädelliset; näillä tienoin alkoivat selkä- ja lonkkavaivamme; näillä tienoin alkoivat tyrät pullahdella tosissaan.
Minusta tuntuu, että vauvaääniset bushbabyt ilkkuvat meille, suorastaan pitävät meitä pilkkanaan, kattojen alla kaksine jalkoineen kököttäviä karvattomia ja kömpelöitä apinoita: ”Mitäs läksitte”.
Johannes Enroth
Kirjoittaja on Helsingin yliopistossa työskentelevä kasvibiologian yliopistonlehtori ja parantumaton nostalgikko, joka on kiinnostunut muun muassa evoluutiosta.
Kirjoitettu Kenian Taitavuorilla tammikuussa 2014. Julkaistu Lääkärilehdessä 9/2014.
