Reilu sata vuotta sitten Suomessa tehtiin suuri valinnanvapausuudistus: toteutettiin yleinen ja yhtäläinen äänioikeus ja yksikamarinen eduskunta, ensimmäisenä Euroopassa. Sen jälkeen tällä rintamalla onkin ollut hiljaisempaa. Meidät on koulutettu kuuliaisiksi hallintoalamaisiksi. Sosiaalipolitiikan professorin Heikki Hiilamon sanoin: ”Pohjoismaisessa perheessä Suomi kulkee aivan omaa latuaan.”
Valinnanvapautta ei ole, jos ei ole valinnanvaraa. Kun suomalaiseen perusterveydenhuoltoon luotiin 1980-luvulla omalääkärijärjestelmä, omalääkärin määräsivät kunnalliset terveysviranomaiset. Lääkärin vaihtaminen oli mahdollista, mutta byrokraattista. Vasta terveydenhuoltolain astuttua voimaan vuonna 2011 on perusterveydenhuollossa voinut valita edes terveysasemansa, senkin tosin vain kotikuntansa alueelta. Elämme siis yhä terveydenhuollon kuntavankilassa.
Terveydenhuoltolaissa säädetään, että potilaalla on mahdollisuus valita hoitava terveydenhuollon ammattihenkilö ”toimintayksikön toiminnan tarkoituksenmukaisen järjestämisen sallimissa rajoissa”. Mitä mahtanee käytännössä tarkoittaa meidän laitosmaisessa terveyspalvelujärjestelmässämme?
Valinnanvapauttamme toki laajennetaan ensi vuoden alussa. Terveysaseman voi vastedes valita koko maasta. Samalla erikoissairaanhoidon valinnanvapaus laajenee koskemaan mitä tahansa julkista sairaalaa aiemman erityisvastuualueen sijaan. Valita voi silti yhä vain julkisista toimijoista, ei terveydenhuollon palvelutuottajien koko toimijakentästä. Lisäksi tätäkin kunnallista valinnanvapautta säädellään tarkasti: terveysaseman voi valita vain kerran vuodessa.
Valinnanvapautta ei ole, jos ei ole tosiasiallista valinnanmahdollisuutta. Todellinen vapaus terveyspalvelujensa tuottajan valinnassa on vain niillä kansalaisilla, joilla on siihen varaa. Keskimäärin alle 30 %:n suuruisella sairausvakuutuskorvauksella voit valita vastaanoton yksityislääkärillä. Silloin sinulla on koko repertoaari käytettävissäsi. Onko valinnanvapaus kuitenkaan todellinen, jos valinnan käyttäminen lisää kustannuksesi nelinkertaisiksi? Tai 40–50-kertaiseksi, jos esimerkiksi valitset lonkan tekonivelleikkauksen yksityiseltä palveluntuottajalta julkisen sijaan.
Ensi vuodenvaihteessa valinnanvapaus lisääntyy EU-tasoiseksi, kun potilasdirektiivi tulee Suomessa voimaan. Direktiivin lähtökohtana on ollut lisätä EU-kansalaisten mahdollisuuksia valita terveyspalvelujensa tuottaja. Suomessa tämäkin mahdollisuus vesitetään säätämällä kustannusten korvausperusteeksi sairausvakuutuslain mukainen korvaus.
Valinnanvapautta ei ole, jos ei ole valikoimaa. Markkinaehtoisessa toiminnassa valikoima tarkoittaa sitä, että kaupan olevien tuotteiden ja palvelujen ominaisuudet ja hinnat vaihtelevat eri tuottajilla. Julkisesti rahoitettujen terveyspalvelujen sisällön täytyy olla yhdenmukainen ja tuottajille maksettava hintakin on yleensä sama. Asiakkaista voidaan kuitenkin kilpailla tuotteen lääketieteellisellä laadulla – kunhan minimikriteerit täytetään – ja ennen muuta palvelujen saatavuudella ja saavutettavuudella sekä asiakkaan kohtelulla. Terveyspalveluillekin voitaisiin siis luoda säännellyt markkinat ja toteuttaa todellinen valinnanvapaus.
Heikki Pärnänen
johtaja
Suomen Lääkäriliitto
Julkaistu Lääkärilehdessä 33/13.
