Lapsettomuus on ollut vaiettu aihe, ja kipeä se on edelleen. Vielä muutama vuosikymmen sitten meillä menehtyi paljon lapsia ensimmäisten elinvuosien aikana tai heti synnytyksessä, mikä on arkipäivää maailmalla edelleenkin. Se tekee vähättelevän asenteen ymmärrettäväksi, mutta ei oikeutetuksi.
– Ei tämä kooltaan 16-viikkoinen ole. Ei tällaisia ennen vanhaan hoidettu mitenkään, tylytti sairaalan nuori miesgynekologi.
Olin jo konkari, kahdeksas raskaus. Tiesin olevani raskaana ennen kuin apteekin kotitestiä kannatti hankkiakaan. Ikävä kyllä tiesin senkin, miltä tuntuu, kun se on menoa. Olin hakeutunut aamulla päivystykseen syömättä ja juomatta, että voisin jäädä osastolle ja toimenpiteisiin. Sellainen olisi ollut rutiinien vastaista, varsinkin viikonloppuna.
Kotona söin suruuni ja yritin olla reipas, kun kivut kovenivat. Illalla jouduin kuitenkin hammasta purren soittamaan synnytysosastolle, koska se oli ainoa paikka, joka päivysti. Kätilö ei suositellut kotisynnytystä runsaan aspiriiniannoksen voimalla. Olin syönyt asetyylisalisyyliä pieninä annoksina jo reilun kuukauden ”veren ohentamiseksi”.
Synnytysosastolle ilmoittautuessani ehdin tuskin sanoa nimeni, kun ilmeeni kertoi loput. Kätilö riensi pöydän takaa saattamaan minut tutkimushuoneeseen. Kiivetessäni tutkimuspöydälle tunsin ja kuulin jotakin tippuvan jaloistani lattialle. Paikalle kutsuttiin lääkäri. Tuttu mies jatkoi aamuisella linjallaan:
– Eihän täällä ole mitään!
Kun kätilö näytti kaarimaljan, lääkärillä ei ollut sanottavaa. Kätilö sen sijaan hoiti minua ”tavallisena äitinä”. Lisäksi hän osoitti myötätuntoa yksinkertaisesti tiedustelemalla ystävällisesti vointiani. Olin hämmästynyt, kun minut otettiinkin osastolle. Kaavinta tehtiin päivystyksessä sunnuntaina kolmelta yöllä. En olisi pannut pahakseni pientä pahoittelua lääkäriltäkään.
”Luonto hoitaa”
Edellisellä kerralla terveyskeskuksen päivystävä lääkäri ei suostunut tutkimaan minua lainkaan. Sen sijaan sain seikkaperäiset neuvot raskausajan ruokavaliosta: vältä suolaa, kovia rasvoja ja sokeria. Ollessani jo ovella hän vielä huikkasi perääni, että voin harrastaa kaikkea liikuntaa. Hiihtelin suoraan vessaan.
Vessaan olen huuhdellut tieten ja tietämättäni monta odotettua ”elinkelvotonta”. ”Luonto hoitaa”, on ollut helppo selitys. Lopulta minulla todettiin autoimmuunisairaus, joka saattaa tukkia istukan verenkierron. Tulokas voi olla täysin terve. Siksi veren hyytymistä alentava lääkitys piti aloittaa ajoissa, mieluiten 8. viikolla. Toisaalta se piti lopettaa riittävän ajoissa ennen synnytystä.
Neuvolassakin oltiin neuvottomia. Ensimmäisellä kerralla peruessani sovittua aikaa kuvittelin saavani myötätuntoa. Keskenmenot eivät kuuluneet neuvolan vastuualueeseen. Kätilö pyysi vain ottamaan yhteyttä, kun olen taas raskaana. Toinen neuvolan täti ei olisi huolinut asiakkaakseen viikolla 8, jolloin olisi pitänyt aloittaa aspiriinikuuri. Hän totesi, että yleensä neuvolaan tullaan vasta 12. viikolla.
Neuvolassa liihottelevat haikarat iloisine nyytteineen. Olisin kaivannut kipeästi tuota pastellinsävyistä huolenpitoa, mihin odottavat äidit neuvolassa kiedotaan.
– Ei tällaisia pidä surra, joka naisella näitä on. Heti vaan yrittämään uudestaan! sanoivat niin ystäväpiiri kuin ammattilaisetkin.
Tokaisut oli tarkoitettu lohdutukseksi ja rohkaisuksi. Tuttavan kautta kuulin kirkon suruvaippa-toiminnasta, jota veti lapsettomuudesta tai lapsen menetyksestä johtuviin ongelmiin perehtynyt psykologi. Sain sekä tietoa että kertoa kokemuksistani.
Neuvoloissa ja sairaaloissa pitäisi kyetä kertomaan, mistä saa apua jatkossa. Hoitohenkilökunnan tietämystä pitäisi lisätä, koska tämä on niin yleistä. Esimerkiksi uuden keskenmenon todennäköisyys kasvaa, jos tulee pian uudelleen raskaaksi. Raskaus on melkoinen myllerrys naisen kehossa. Hormonitoiminta tekee nopeutettuna sen, mikä normaalipituisessakin raskaudessa tapahtuu kuukausien kuluessa. Niin kehon kuin mielenkin pitää toipua siitä.
Sanoisin saman kokeneelle, että anna itsellesi ja puolisollesi aikaa. Ei ole oikeaa tapaa surra, eikä ole väärin olla suremattakaan. Et ole huono. Hae tarvittaessa apua. Ja kun toisen kerran tärppää, iloitse avoimesti raskaudestasi.
Jos lapsi oli toivottu tai kerrassaan kaivattu, hänellä oli jo rooli perheessä. Varsinkin ensimmäisellä kerralla nainen valmistautuu äitiyteen, vaalimaan uutta elämää. On järkytys, että uusi elämä sammuu ennen kuin se kunnolla alkaakaan. Syntymätön voi kuolla, koska hän on ollut elävä.
Jaana Leimio, kolmen lapsen äiti
Kuva: Panthermedia
