Ingrid Bergman sanoi aikoinaan, että nainen tarvitsee kahta asiaa ollakseen onnellinen, ja toinen niistä on huono muisti. Iän myötä olen huomannut, että se pitää paikkansa. Nuorena kulutin paljon aikaa muistelemalla tekemiäni töppäyksiä ja kohtaamiani vääryyksiä. En enää. Unohdan vääryydet nopeasti, ja pian on kuin niitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Töppäyksetkin unohtuvat aikanaan, vaikkakin hitaammin. Se on valtava helpotus.
Asian varjopuoli on sitten se, etten muista paljoa muutakaan. Puolisoni kadotti vähän aikaa sitten silmälasit, jotka hänellä oli tarkoitus viedä korjattavaksi. Niitä ei löydy mistään, ja on mahdollista että minä olen heittänyt ne roskiin siivotessani. En vain muista sitä. Monet keskustelumme alkavat fraasilla ”Muistatko kun sanoin sinulle…”, ja minä joudun puistamaan päätäni vastaukseksi. En tiedä kuinka kauan puoliso jaksaa enää keskustella kanssani, kun kaikki mitä hän sanoo katoaa ilmaan, jälkeä jättämättä.
Juuri sellaisia ovat keskustelut 93-vuotiaan isoäitini kanssa. Tämä kaunis, voimakas nainen on lopullisesti eksynyt vanhuuteen. Kaikki polut ovat vähitellen kasvaneet kiinni, ja minä olen ymmärtänyt, että me olemme muistimme. Kun kaikki muistot poimitaan yksitellen pois, pohjalle jää pelkkiä teräviä sirpaleita, jotka pikemminkin raapivat kuin lohduttavat. Muisti on järjestystä, merkitystä ja identiteettiä. Unohdus on silkkaa kaaosta ja anarkiaa.
Itse elän nyt aikaa, joka todennäköisesti pyyhkiytyy aikanaan mielestäni kokonaan. Keski-ikä ei näytä jäävän kenenkään mieleen. Kummallinen ajatus. Kaikki se, mikä on minulle juuri nyt valtavan tärkeätä, työ ja perhe, tulee katoamaan minulta, aivan kuten näitä ilojani ja murheitani ei olisi ollut koskaan olemassa. Miksi vaivaudun niitä edes kokemaan? Sen sijaan kaukaisimmat asiat tulen muistamaan vielä silloinkin, kun en tiedä enää edes omaa nimeäni. Kun tunnen vanhainkodissa kloorin tuoksun, muistan täsmälleen miten ihanaa oli kävellä lapsena Marjaanan kanssa maauimalaan, edessä helteinen kesäpäivä ja altaan väikkyvä vesi ja kassissa eväät.
Samaan aikaan kun muistini on huonontunut, muistoista on tullut yhä tärkeämpi osa minua. Niillä tarkennan itselleni kuka olen, tämä hajamielinen olento joka häälyy väliaikaisten ilojensa ja surujensa keskellä. Välistä tuntuu, että pöyhin muistojani kuin korurasiaa, kilkattavia helyjä joista osa on jo mennyt hiukan rikki, korvakoruja joista vain toinen on jäljellä. Niillä minä sitten koristaudun ennen kuin lähden ovesta ulos. Ilman näitä muistoja lapsuudestani ja nuoruudestani mielessäni ei pysyisi kuka olen, enkä olisi valmis kohtaamaan muuta maailmaa.
Viime aikoina mukaan on tullut lisää perintökoruja. En enää käytä vain omia muistojani, vaan sukuni yhteisiä muistoja. Kuten tarinaa isoisoisoäidistäni Amaliasta, joka joutui pikkutyttönä kerjuulle, päätti kuolla yksin metsään mutta nousi sittenkin ylös ja jäi henkiin, meni aikanaan naimisiin ja sai lapsia ja lapsenlapsia ja oli ankarasti sitä mieltä, että ihmisen ei kuulu lukea romaaneja, paitsi Pyhää Genovevaa. Nykyään Pyhä Genoveva on minunkin kirjahyllyssäni. Sekin kertoo minulle kuka olen, ja mistä olen peräisin.
Elämää on kuitenkin vielä paljon edessä, ja eittämättä tuntuu joskus siltä, että katson liikaa takapeiliin, ja vielä kirjoitankin menneistä. Mutta toisaalta olen ajatellut, että niin kauan kuin minulla vielä on muistoni, minä koristaudun niillä, ennen kuin unohduksen vallankumous repii ne päältäni ja polkee jalkoihinsa.
Ei muisti kuitenkaan ihan kaikki kaikessa ole. Nainen tarvitsee kahta asiaa ollakseen onnellinen, sanoi Ingrid. Mikä se toinen sitten on?
Sepä se. Minä en muista.
Katja Kallio
Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija.
Julkaistu Lääkärilehdessä 25–32/13.
