Äitienpäivänä vuonna 2012 tapahtui Helsingissä henkirikos, joka järkytti koko Suomea. Pieni tyttö sai surmansa kotonaan. Lainvoimaisen tuomion mukaan tytön isä ja tämän naisystävä murhasivat lapsen. Oikeuskäsittelyn esiin nostamien tietojen mukaan tuomitut olivat kohdelleet lasta pitkän aikaa käsittämättömän julmasti.
Tapaus herätti laajan yhteiskunnallisen keskustelun, joka jatkuu yhä. Vastausta haetaan kahteen keskeiseen kysymykseen: miksi näin pääsi tapahtumaan ja miten vastaava olisi tulevaisuudessa vältettävissä?
Maan hallitus asetti lokakuussa 2012 oikeusministeriön alaisen työryhmän selvittämään tytön kuolemaan johtaneita tapahtumia. Hallitus sovelsi ensimmäistä kertaa Jokelan ja Kauhajoen koulusurmien jälkeen laadittua lakia, jonka nojalla perustettiin tutkintaryhmä selvittämään yksittäistä poikkeuksellista tapahtumaa.
Kesällä 2013 valmistuneen raportin mukaan viranomaisten yhteistyö ei toiminut, väkivallan merkkejä ei tunnistettu eikä lasta itseään kuunneltu. Työryhmän mukaan kenellekään ei muodostunut kokonaiskuvaa lapsen tilanteesta, vaikka huolta oli monella eri taholla. Työryhmä antoi viisi toimenpidesuositusta vastaavanlaisten tilanteiden estämiseksi.
Erilaisista raporteista, kannanotoista ja uutisista on kaiken kaikkiaan muotoutunut huolestuttava kuva lastensuojelumme tilasta. Tämän ei pidä antaa peittää mittavaa määrää hyvää ja tuloksellista työtä, mutta järjestelmässä on selvästi myös puutteita, joita voi kutsua kansalliseksi häpeäksi. Peilistä ei näy se hyvinvoiva sivistysvaltio, jollainen olemme olevinamme.
Järjestelmän itsetutkiskeluun voi ajatella kuuluvan tapauksesta nostettujen yhdentoista virkarikossyytteen, joiden oikeuskäsittely on juuri alkanut. Syytteitä ovat saaneet sosiaali- ja terveydenhuollon edustajat. Joukossa on useita lääkäreitä.
Keskeneräisiin oikeusjuttuihin ei ole tapana julkisuudessa puuttua. Tällä kertaa oikeudenkäynti herättää kuitenkin useita käsiteltäviä syytteitä laajakantoisempia kysymyksiä, joista sopii ja on tarpeen käydä keskustelua.
Tärkeintä on pohtia, mihin suuntaan haluamme kehittää viranomaistemme työskentelyä. On mahdollista, että tulevaisuudessa yhä useampi virkavastuullinen keskittyy työnsä tavoitteista ja tuloksista piittaamatta noudattamaan tiukasti aina vain yksityiskohtaisempia lainsäädännön määräyksiä. Näin käy, jos jätämme virkamiehen yksin huolehtimaan omasta oikeusturvastaan. Näin käy sitä helpommin, mitä räikeämpi epätasapaino vallitsee tehtävän vaatimusten ja sen suorittamiseen osoitettujen voimavarojen välillä. Näin käy sitä varmemmin, mitä määrätietoisemmin poliittinen päättäjä karistaa kaiken vastuun omilta harteiltaan virkamiesten niskoille.
Lasten ja lastensuojelun kohtalo herättää myös epäilemään, löydämmekö tulevaisuudessa tarpeeksi riittävän rohkeita vastuunottajia huolehtimaan viranomaisina toisten ihmisten hyvinvoinnista. Hallinnon järjestelmien ja resurssien tulisi olla sellaisessa kunnossa, että työnsä voi tehdä niin hyvin kuin osaa. Jos näin ei ole, mutta vastuu on raskas, vaihtoehtoiset urat houkuttelevat. Usein parhaat lähtevät ensimmäisten joukossa.
Ajattelemisen aiheita riittää. Täytyykö viranomaistyössä varautua toisen ihmisen suhteen aina pahimpaan, jotta turvaa oman selustansa? On pelottavaa kuvitella, millaista olisi joutua tällaisen ihmiskäsityksen omaksuneen viranomaisen asiakkaaksi.
Lainsäädännön kehittämisen periaatteet ratkaisevat paljon. Täydellisyyttä tavoitteleva pykäläviidakko unohtaa, että jokainen tekee virheitä, ja joskus virheet ketjuuntuvat katastrofin aineksiksi. Hyvään lopputulokseen johtaa vain asiantuntijoiden sujuva yhteistyö, jota lainsäädännön tulee edistää.
Kirjoittanut:
Hannu Ollikainen
Lääkärilehden vastaava päätoimittaja
Julkaistu Lääkärilehdessä 8/15.
