Harvan taudin esiintyvyydessä on tapahtunut niin nopeita muutoksia kuin tyypin 2 diabeteksen kohdalla. 1970-luvulla diabeetikoita arveltiin Suomessa olevan 76 000, mukaan lukien myös tyypin 1 diabetesta sairastavat. Nyt tunnistettuja diabeetikoita on noin 300 000, ja lisäksi 200 000 sairastaa tyypin 2 diabetesta tietämättään. Tyypin 2 diabetes kehittyy vähitellen vuosien kuluessa, ja sitä edeltävät lieväasteisemmat sokeriaineenvaihdunnan häiriöt, joita on mahdollisuus seuloa.
Kansainvälisissä tilastoissa Suomi sijoittuu yleisyysjakauman keskivaiheille. Tauti yleistyy räjähdysmäisesti erityisesti kehittyvissä maissa, kun ”moderni” elämäntapa valtaa alaa. Vuonna 2030 diabeetikoita arvioidaan olevan maailmassa jo yli 550 miljoonaa, kun heitä nyt on runsaat 350 miljoonaa.
Tyypin 2 diabeteksen perussyitä on tutkittu intensiivisesti. Vaikka diabetes sinänsä ei ole perinnöllinen, alttius tautiin periytyy. Tällä hetkellä tunnetut geenivaihtelut ja -muunnokset selittävät kuitenkin vain 10–15 % tautiriskistä. Elintavat lopulta valtaosin määräävät, kuka sairastuu ja missä elämänvaiheessa. Väestötasolla lihavuuden yleistyminen kulkee käsi kädessä tyypin 2 diabeteksen yleistymisen kanssa. Tyypin 2 diabeteksen kaksi biologista perushäiriötä ovat insuliinin erityksen häiriö haimassa ja insuliinin huonontunut teho elimistössä. Insuliinin tehottomuus kytkeytyy tyypin 2 diabeteksen keskeisiin riskeihin: lihomiseen, vähäiseen liikuntaan ja epäterveelliseen ruokavalioon.
Valmiudet ja kiinnostus ratkaisevat
Liitännäissairaudet, kuten sydän- ja verisuonitaudit, munuaistauti ja silmänpohjan näkökykyä heikentävät muutokset, tekevät diabeteksen erityisen vakavaksi. Diabetes altistaa myös eräille syöville ja dementialle. Tauti lisäsairauksineen on kallis yhteiskunnalle. Diabetes liitännäissairauksineen lohkaisee jo nyt 10–15 % terveydenhuollon kokonaiskustannuksista.
Suomessa herättiin jo 1990-luvun alussa selvittämään tieteellisesti tyypin 2 diabeteksen ehkäisyn mahdollisuuksia. Suomalainen tyypin 2 diabeteksen ehkäisytutkimus (DPS) osoitti ensimmäisenä maailmassa, että tautiriski puolittuu elintapaohjauksella, jonka tavoitteena on terveellinen, yleisten suositusten mukainen ruokavalio, 4 tuntia kohtuullisen rasittavaa liikuntaa (esimerkiksi reipasta kävelyä) viikossa ja vähintään 5 % painonpudotus. Ehkäisyn teho ei ollut riippuvainen taudin riskigeeneistä, ja elintapaohjauksen vaikutukset ovat säilyneet jopa ällistyttävän hyvin yli 10 vuotta varsinaisen tutkimuksen loputtua. Tulokset on toistettu lähes identtisin tuloksin useassa riippumattomassa tutkimuksessa eri puolilla maailmaa.
2000-luvun alun Diabeteksen ehkäisyn ja hoidon monivuotinen kehittämisohjelma ja sen viidessä sairaanhoitopiirissä toteutettu toimeenpanohanke D2D osoittivat, että taudin ehkäisy on mahdollista myös perusterveydenhuollossa. Samalla D2D osoitti ne suuret erot, mitkä Suomessa vallitsevat perusterveydenhuollossa ja työterveydenhuollossa mahdollisuuksissa, valmiuksissa, mutta myös halussa ja kiinnostuksessa panostaa kroonisten sairauksien ehkäisyyn.
Sote luo mahdollisuuden vaikuttaa
Harvan kroonisen sairauden ehkäisy on osoitettu mahdolliseksi yhtä vakuuttavasti kuin tyypin 2 diabeteksen. Taudin ehkäisy on myös kustannustehokasta. Miksi tämä tieto ei tavoita terveydenhuollon päättäjiä ja vastuutahoja?
Kampanjat ja julisteet eivät riitä, vaan tarvitaan toimintaa, joka tavoittaa väestön. Viime aikoina julkisuudessa on korostettu tyypin 2 diabeteksen periytyvyyttä, ja toisaalta sitä, että harvoilla meistä voi olla jopa geeniperimä, joka suojaa diabetekselta. Tärkeää on nostaa esiin taudin ehkäisyn mahdollisuudet niin yksilön kuin yhteiskunnan kannalta. Terveellinen ravinto, riittävä liikunta ja painonhallinta ovat tyypin 2 diabeteksen ehkäisyn avaimia. Samoilla keinoilla vähennetään myös muiden kroonisten sairauksien riskiä.
Kun sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmää ja sen rahoitusta uusitaan, merkittävien kansantautien ehkäisy tulee nostaa uudelleen arvoonsa. Terveydenhuollon kustannuksiin on mahdollista vaikuttaa merkittävästi panostamalla tyypin 2 diabeteksen ehkäisyyn nyt.
Rahoituksen suuntaamisessa tuleville sote-alueille on mahdollisuus käyttää elementtejä, jotka kannustavat sairauksien ehkäisyyn. Terveydenhuollon on myös pyrittävä entistä aktiivisempaan yhteistyöhön niiden muiden toimijoiden kanssa, joita tarvitaan terveellisten elintapojen edistämisessä.
Matti Uusitupa
LKT, emeritusprofessori,
Itä-Suomen yliopisto
Jaana Lindström
FT, dosentti, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos
Jaakko Tuomilehto
LKT, VTK, emeritusprofessori, Helsingin yliopisto ja
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos
Kuva: Panthermedia
Julkaistu Lääkärilehdessä 20/2014.
